Hyvinkään ammuskelu

Anteeksi, en ole muutamaan päivään saanut mitään kirjoitettua. On ollut vain niin sanoinkuvaattoman ahdistunut olo, mikä osittain johtuu tuosta Hyvinkään ammuskelusta. Onneksi ei ketään tuttuja ollut siellä tai mitään sellaista, mutta jotenkin koko juttu ahdisti ihan älyttömästi. Muistan myös, että Jokelan ja Kauhajoen tapahtumat tuntuivat ikäviltä, mutta ne eivät olleet lainkaan tässä mittakaavassa. En tiedä miksi tämä tapahtuma järkytti minua niin syvästi, ehkä se liittyy siihen kun olen yleisestikin niin ahdistunut.

Jotenkin nämä tapaukset saavat minut miettimään, että  mikä tässä maassa on oikein vikana. Okei, kamaluuksia tapahtuu joka päivä ympäri maailmaa, mutta tämän kokoisessa maassa nämä ampumisjutut ovat käyneet aika tiheään tahtiin. Lisäksi puhutaan nuorten syrjäytymisestä koulusta/työelämästä ja ystävistä, mutta miettikääpä vaikka Kreikkaa! Siellä on paljon enemmän paitsi määrällisesti myös suhteellisesti nuoria, jotka ovat vailla työpaikkaa, ilman tulevaisuutta, ja silti siellä ei olla tähän mennessä ammuskeltu viattomia tällä tavalla. Eli missä nyt mättää? Onko meidän heikko seurustelukulttuurimme ja tunteiden vähäinen osoitus (varsinkin miehillä) niin estynyttä, että kaikki paha olo kasaantuu lumipallomaisesti sisällemme ja jossain vaiheessa purkautuvat tällä tavoin? Ennen oma paha olo purettiin itseensä itsemurhina, mutta nykyaikana (Myyrmannista lähtien) on alettu tuomaan sivullisia mukaan. Onko oma elämä niin mitätön, että maailmaan on jätettävä jälki hirmuteoilla? En ole mikään asiantuntija, nämä ovat vain kysymyksiä, jotka ovat ponnahtaneet mieleeni.

Tänään minun oli tarkoitus tavata kuraattori, mutta hän joutui perumaan aikamme, taas. Itseäni tämä harmitti aika paljon, sillä olisin halunnut keskustella ammuskelujutusta. Koko koulupäivä menikin muutenkin melko murheellisissa merkeissä, sillä kyseistä asiaa piti puida opettajien kanssa. Nyt olen todella väsynyt kaikesta tästä ahdistuksesta ja minulla olisi taas kasa koulutehtäviä tekemättä. En jaksaisi millään, enkä varmaan mitään fiksua saakaan aikaiseksi, mutta kai se on yritettävä. Tekisi mieli vain vetää napa täyteen suklaata ja mennä nukkumaan.

R.I.P Hyvinkään ammuskelussa menehtyineille
voimia omaisille, loukkaantuneille ja muille paikalla olleille

"Friendship never ends..."

Heips taas viikon tauon jälkeen! Nyt minulla on taas aikaa kirjoittaa säännöllisemmin blogiani... ainakin toistaiseksi. Hommaa riittää.

Kuten otsikkokin varmasti jo paljasti, tänään ajattelin kirjoittaa asioita ystävyydestä. Olen viime viikon aikana alkanut oikeasti arvostaa niitä ihania hetkiä erään ystäväni kanssa, jota en ehkä kesän jälkeen näe niin usein. Tämä juttu on ystävälleni hyvin tärkeä asia, joten olen toki onnellinen hänen puolestaan, että hänellä saattaa olla mahdollisuus seurata unelmiaan, mutta samalla tunnen itseni hyvin hyvin surulliseksi. Olemme toki vannoneet kautta kiven ja kannon, että vielä varmasti nähdään ja pidetään yhteyttä... mutta itseäni vain pelottaa, että ajan kanssa emme enää olekaan niin läheisiä. Tiedän, että jos jaksaa panostaa ja yrittää ystävyys kantaa välimatkasta huolimatta läpi vuosien, mutta varma siitä ei voi kuitenkaan olla.
Olen tottunut näkemään ystävääni melkein joka päivä, joten tunnen itseni jotenkin orvoksi ja avuttomaksi ajatuksen kanssa, että tämä ei enää jatkuisikaan. Toki minulla on muitakin ystäviä, mutta he eivät vain ole niin läheisiä, tai meiltä vain puuttuu se jokin kipinä.

Tämä tuntuu minusta niin radikaalilta ja kamalalta ehkä myös siksi, että minulla ei ole ollut sitä parasta ystävää sitten yläasteen. Tai no okei, yksi todella tärkeä ystäväni ei asu Suomessa ja hänet näin viimeksi jokunen vuosi sitten. Mutta tällaista jokapäiväistä ihanan höpsöä ystävää minulla ei ollut edellisessä koulussa. Välit yläaste aikaisiin kavereihini viilenivät: yhden kanssa en ole enää missään tekemisissä, toisen kanssa emme vain enää ole läheisiä. Edellisessä koulussa sain muutaman uuden kaverin, mutta en voi sanoa heitä ystävikseni. Minua mollattiin, taitojani arvosteltiin, mielipiteeni lytättiin. Yhden kaveriporukan jäsenen kanssa en tullut koskaan oikein toimeen, meillä oli aina sukset ristissä joka asiasta ja hän kyllä voitti minut aina 6-0. Siirtyessäni seuraavaan kouluun en jaksanut uskoa, että saisin kunnon kavereita, mutta kyseinen ystäväni otti minut heti avosylin vastaan. Meni pitkään, että todella pystyin luottamaan siihen, että minusta oikeasti välitetään ja juttuni ovat kuunneltavan arvoisia.

Ystäväni on ainoaa laatuaan. En ole koskaan tavannut niin positiivista ja elämäniloista ihmistä. Pelkkä hänen olemuksensa saa minunkin päiväni paranemaan. Toivon hänen parastaan, mutta samalla tahtoisin huutaa hänen peräänsä, että älä mene! Mikään ei ole kuitenkaan vielä varmaa, enkä tiedä mitä ajatella. En haluaisi olla itsekäs paska ja toivoa, että asiat menisivät poskelleen ja hänen pitäisi jäädä. Mutta salaa mielessäni jokin osa minusta toivoo niin. Tajuttoman syyllinen olo. Tiedän, että hän kuitenkin palavasti tahtoo tätä ja samalla toivon, että hänen tavoitteensa toteutuvat. Miksei voisi olla olemassa jonkinlaista kompromissi vaihtoehtoa?

Kouluhommia ja pillereitä

Yök ihan karmea stressi nyt päällä, mikä liittyy erääseen kouluprojektiini. Tänään oli lievästi sanottuna ongelmia päästä sängystä ylös, kun stressi kirjaimellisesti sai minut voimaan pahoin. Nyt kun vihdoin sain kammettua itseni ylös, suolessa kiertää, käsiä heikottaa ja sellainen pieni pakokauhu koko ajan päällä, ikäänkuin valmiina syöksymään pakoon. Vihaan stressiä! Pieni stressi on toki hyväksi, että saa hommat tehtyä, mutta tällainen etukäteen jännittäminen ja paniikinomaisessa tilassa kelluminen on todella uuvuttavaa. En valitettavasti kerro tästä kouluprojektista enempää, sillä siitä olisi helppo tunnistaa minut. Sen verran voin sanoa, että tämä projekti vie minulla ensi viikolla niin paljon aikaa, että tuskin ehdin blogiani silloin päivittää. Yritän toki ehtiä. :)

Kävin muuten siellä lääkärissä ja hän kirjoitti minulle reseptin kahta lääkettä varten. Toinen on lähinnä paniikkikohtauksia varten otettava lääke ja toinen on sellainen joka päivä otettava lääke yleiseen ahdistuneisuuteen. En aio vielä käydä apteekissa, sillä minun on vielä mietittävä asiaa. Lääkäri sanoi, että tämä on ok, ja jos vaikka kesällä tai ensi syksynä oireet jatkuu tai pahenee niin sitten voin käydä lääkkeet hakemassa. On omalla tavallaan huojentavaa, että saan vielä pohtia asiaa. Kesä saattaa olla minulle itseasiassa helpompi, vaikka olenkin kesätöissä, sillä uskon, että tämä työ ei välttämättä ole niin stressaavaa. No, sen tietenkin näkee vasta silloin, minä kun tunnetusti stressaan kaikesta. Varmaan aloitan lääkkeiden käytön syksyllä. Ääh, en tiedä. Olo on tällä hetkellä aika sekava stressistä.

Toisaalta samanaikaisesti minulla on fiilis, että onko tämä ihan turhaa. Välillä vaan miettii, että olenko liioitellut oireitani tai kuvittelenko tarvitsevani jotain apua. Tekikö lääkäri väärän diagnoosin? Kun kuulee joistakin paniikkihäiriö tapauksista, missä ihminen pyörtyy yms. tulee tyhmä olo. Tai siis minähän en ole koskaan pyörtynyt ja siihen verrattuna omat oireeni tuntuvat mitättömiltä.

STRESSI STRESSI STRESSI STRESSI STRESSI!

Vulvan Vestibuliitti

Ajattelin kertoa nyt hiukan ehkä elämääni eniten vaikuttavasta asiasta, Vulvan Vestibuliitista. Vulvan Vestibuliitti syndrooma on siis emättimen suuaukon tulehdustila, vaikkei se oikeasti ole tulehdus (selkeää tiedän). Käytännössä tämä vaiva tarkoittaa sitä, että yhdynnät ovat minulle lähes poikkeuksetta kivuliaita. Kamalaa polttavaa kipua, tuntuu melkein kuin nokkosen polttamilta ellei pahemmalta. Usein vaivaani liittyy myös vaginismia, eli lantiopohjan lihasten jännittämistä tai kramppaamista, mikä tuntuu myös aika ikävältä. Olen onneksi oppinut rentouttamaan lantiopohjan lihaksiani, joten vaginismi ei varsinaisesti tuota minulle ongelmaa. Vaivaan ei ole varsinaisesti hoitoa. Se menee ohi joskus jos menee. Joillakin voiteilla ja puudutteilla voi olla jotain vaikutusta. Terveydenhoitajani epäili myös, että paniikkilääkkeet voisivat helpottaa tälläkin saralla. Pahimmissa tapuksissa voi turvautua kalliiseen leikkaukseen. Vaiva on vähän tutkittu, eikä varmasta hoidosta ole vielä tietoa. Jos jostain saan olla kiitollinen, niin siitä, ettei minulla tuo vaiva ole krooninen, eli minulla kipua tuntuu vain yhdynnöissä eikä 24/7.

Yhdyntäkivut tuottavat minulle paljon henkistä tuskaa. Ikinä ei huvita harrastaa seksiä, vaikka ovulaation aikaan ollaan joskus onnistuttukin suhteellisen kivuttomasti hommat hoitamaan. Aina vaan pelkää sitä kipua. Ja kun ei huvita, alkaa hävettämään se ettei huvita. Siitä tulee paineet, että on pakko harrastaa seksiä, josta seuraa se, että alkaa ahdistamaan ja siitä taas häpeään... Eli ikuinen oravanpyörä.
Poikaystäväni on ollut ihmeen kärsivällinen: mennään aina minun tahtiini ja niin poispäin. Mutta viime aikoina olen alkanut havaita hänessä seksuaalista turhautumista, minkä toisaalta ymmärrän täysin, onhan viime (onnistuneesta) yhdynnästä jo kaksi kuukautta...

Tosiaan jokunen viikko sitten yritimme yhdyntää. No eihän siitä yllättäen mitään tullut. Jonkin aikaa siinä hommailtiin, vaikka minua sattui aivan tajuttomasti. En kuitenkaan sanonut mitään, minulla oli olo, että tämä oli minulle oikein. Ei haittaa vaikka sattuu, kun en ole antaut pesää vähään aikaan. Jonkin ajan päästä minun oli kuitenkin annettava periksi ja myönnettävä, etten pysty enää.

Seksi ei ole minulle enää nautinto. Aina kun vain ajattelenkin sitä -ja tälläkin hetkellä-, päälleni syöksyy ahdistuksen vyöry, jonka jälkeen on niin tajuttoman syyllinen olo, kun ei ole antanut kumppanille nautintoa pitkään aikaan.

Poikaystäväni tosiaan hyväksyy sen seikan, että en kykene yhdyntään kovin usein, mutta hänen on ollut vaikea (tai ainakin siltä minusta vaikuttaa) niellä sitä, etten tyydytä häntä muilla tavoilla, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Ennen minulla ei ollutkaan ongelmaa sen kanssa. Mutta nyt, kun vaivani tuoma ahdistus vain kasvaa ja kasvaa, en pysty enää siihenkään. En myöskään enää pidä siitä, että hän koskettelee minua intiimialueilta. Halailu, pussailu ja silittely ovat vielä minusta ihania asioita, mutta pelkään, etten kohta enää kestä niitäkään.

Yhdyntäkipuni ovat vaikuttaneet paljon itsetuntooni. Tunnen itseni epäonnistuneeksi  ja surkeaksi ihmiseksi. Minussa ei ole mitään seksikästä. En koe itseäni seksuaaliseksi olennoksi. Olen vain lihakimpale vailla haluja. Joskus vain haluaisin, että poikaystäväni ottaisi minulta väkisin, kun en vapaaehtoisesti pysty hänelle nautintoa antamaan.

Olen väsynyt.

Voi äiti, äiti

Menin sitten kertomaan äidilleni terkkarikäynnistäni ja siitä, että minulla saattaa olla paniikkihäiriö. Ja arvatkaapa mikä oli vastaus! "Jaa." No, kyllä hän sitten vähän ajan päästä kysyi, että häiritseekö se elämääni, johon sitten vastasin,  että eipä se oikein kivalta tunnu. Tähän äitini vastasi jotenkin näin: "No, onhan siinä vissi ero, että tuntuuko se ikävältä vai haittaako se jokapäiväistä elämää." Itse menin tässä vaiheessa ihan lukkoon, enkä saanut mitään sanotuksi.

Myöhemmin sitten, kun olin matkalla poikaystäväni luo alkoi vasta itkettää. Tuntui siltä, ettei äiti edes välitä minusta tai ole kiinnostunut mitä minulle kuuluu. Vai eikö minulla ole oikeutta olla surullinen ja onneton? Onko pakko aina jaksaa tekohymy naamalla ja kuvitella, että kaikki on ok? Vai kuvittelenko minä vain, että minulla on paha olla? Olenko vain turhasta valittava kakara? Minulla on nimittäin tunne, että äiti pitää minua vain kauheana valittajana. Esimerkkinä se, että en viihdy töissä. Äitini ja isäni usein sanovat, että "Ethän mistään töistä tykkää", mikä on toki tähän asti mitänyt paikkansa, mutta he saavat sen kuulostamaan siltä, että olen kiittämätön kakara. Oikeasti  minua vain ahdistaa olla töissä, kun stressaan kaikesta.

Poikaystäväni yritti puhua minulle järkeä; ehkä äiti ei ollut ymmärtänyt kunnolla tilannettani? Ehkä, mutta tulisiko teille mieleen sanoa läheisellenne "jaa", jos hän kertoo, että hänellä saattaa olla mielenterveysongelmia? Ei ainakaan minulle. Poikaystäväni kehotti kertomaan äidilleni, että se mitä hän sanoi tuntui minusta pahalle. Kuitenkin itse en koe olevani siihen valmis, sillä kohtasin juuri sellaista kohtelua, jota olin pelännyt: vähättelyä.

Olen kuitenkin yrittänyt miettiä asiaa nyt rauhoituttuani myös äitini kannalta. Tiedän, että hänellä on ollut rankkaa, sillä hänen siskonsa kuoli melko nuorena, noin kolmikymppisenä. Olin silloin itse niin pieni, etten paljoa muista ajasta. Olen vain miettinnyt, että eikö hän osaa tai uskalla käsitellä tällaista ongelmaa, joka on mahdollisesti mielenterveysongelma? Vai voisiko olla, että hän ei halua hyväksyä sitä, että hänen tyttärellään on mahdollisesti paniikkihäiriö? Olenhan aina ollut päällisin puolin terveen ja reippaan oloinen, ehkä asiaa on vaikea uskoa. En tiedä. Kuitenkin tällä hetkellä minun ei tee mieli jutella asiasta lainkaan ja olenkin ollut kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tarinan opetus: älä kerro äidille mitään. No ei vaineskaan, ei kaikki äidit ole samanlaisia ja kyllä asioista pitäisi pystyä puhumaan.

Paniikkihäiriö??

Aiemmin tarkoituksenani oli seuraavassa blogi kirjoituksessa avata lisää menneisyydestäni, mutta tänään tapahtui jotakin sellaista, mistä on pakko kirjoittaa nyt kun ajatukset ja tunteet ovat pinnassa.

Kävin siis tänään keskustelemassa terkkarin kanssa yleisesti omasta jaksamisesta yms. Kuten aikaisemmassa postauksessa kerroin, olen kova jännittämään ja stressaamaan. Terkkari alkoi olemaan jo ihan satavarma, että minulla olisi jonkin sortin paniikkihäiriö tai ainakin, että lääkityksestä voisi olla minulle hyötyä. Hän halusi varata minulle ajan lääkärille ja olin aika hämilläni. Ensin en olisi halunnut ollenkaan mennä lääkärille. Tuli semmoinen olo, että olen jotenkin hullu tai outo. Tai ehkä en vain halunnut myöntää asiaa itselleni: että minä oikeasti tarvitsen apua... ja lääkkeitä. Huoh... no pienen suostutttelun jälkeen annoin hänen varata minulle ajan, eipä keskustelu lääkärin kanssa lyö mitään vielä lukkoon. Tapaan myös lähipäivinä kuraattorin ja aion kysyä hänen mielipidettään asiaan, minusta on nimittäin vähän hassua ettei hän ollut sitä mieltä, että tarvitsen lääkitystä.

Loppu päivän minulla on ollut hiukan sekava olo asian suhteen. Jotenkin minua edelleen kammoksuttaa napsia pillereitä, tai ehkä vain pelkään jotain hullun leimaa. Myöhemmin pidin kuitenkin esitelmää luokan edessä ja minuun iski jälleen kova jännitys. Siinä tilanteessa oikeasti mietin, että en jaksa enää tätä fiilistä ja että tämän on loputtava. Ehkä niistä lääkkeistä voisi olla jotain hyötyäkin? Tämä ajatus kumpuili mieliini erityisesti siksi, koska poden harvoin noin suurta jännitystä pitäessäni esitelmää. Alkaa jo pelottaa, että tämä menee kohta pahemmaksi.

Ongelmani selkeyttämiseksi listasin alle millaisia tuntemuksia minulla usein esiintyy, kun minua jännittää paljon (mitä tapahtuu useasti):
- Hengitysvaikeudet + Hyperventilointi
- Kuristumisen tunnetta
- Pahimman pelkäämistä
- Vapinaa (ei tosin aina)
- Pakonomaista liikkumista/räpeltämistä (raapiminen, kynällä leikkiminen)
- Ahdistuneisuus/masentuneisuus
- Puutumisen ja pistelyn tunnetta käsissä
- Huimausta
- Huonoa oloa
- Ympäristön muuttuminen oudon näköiseksi (sumentuminen, tarkentuminen, pisteet yms.)

Tekisi mieli huutaa koko maailmalle, että katsokaa, minulla on hätä! No ei nyt aivan, mutta minulla on palava halu jakaa tapahtunut perheeni ja kavereideni kanssa. Mutta en vain pysty. Vanhempien osalla en halua aiheuttaa huolta tai tuottaa pettymystä. Kavereilta puolestaan pelkään torjuntaa tai väheksyntää. Tuntuu kuin joku olisi laittanut palan jesaria suuni eteen.
Onneksi pystyin kertomaan tästä poikaystävälleni, tosin tekstarilla. Onneksi hänellä riitti sympatiaa ja ymmärrystä tilanteeseeni.

--------------------------------------
Kuvat poimittu Googlesta

Aluksi...

Kirjoitan nyt siis ensimmäistä kertaa blogia. Hiukan jännittää tehdä se näin anonyymisti, sillä tavallaan on koko ajan pieni "paljastumisen" pelko. Syy siihen miksi teen tämän anonyymisti on se, etten vielä pysty kertomaan näistä asioista tuntemilleni ihmisille, varsinkaan kasvotusten. Ainoat henkilöt, johin voin tukeutua näissä asioissa ovat kuraattori ja poikaystäväni, jolle voin onneksi puhua kaikesta. On kuitenkin aivan eri asia kirjoittaa tuntemuksistaan, kuin puhua niistä jollekin, sillä itse olen huomannut sen seikan, että huoliaan kertoessa ei kuitenkaan aina tule sanoneeksi ihan kaikkea.

Olen siis 92- syntynyt opiskelijatyttö. En valitettavasti aio kertoa missäpäin opiskelen ja mitä, sillä en halua asioideni paljastuvan tutuille... ainakaan tällä tavalla. Blogini tarkoituksena ei ole kerjätä huomiota ja sääliä, vaan ainoastaan selkeyttää omia ajatuksia ja tuntemuksia sekä ehkä myös jollakin tavalla auttaa niitä, jotka ovat samassa elämän tilanteessa (mikäli joku tätä sattuu lukemaan.)

Kerron siis lyhyesti elämästäni ja/tai elämääni vaivaavista ongelmista. Minulla on aika huono itsetunto, enkä tarkoita nyt vain sitä fiilistä, jota yleisesti ihmisillä tuntuu olevan, että kokee olevansa huonompi tai arempi kuin muut. Itsetuntoni vaikuttaa hyvin moninaisesti elämääni; pelkään nolatuksi tulemista ja en uskalla luottaa ihmisiin henk.koht asioissani, jonka vuoksi tätä blogiakin kirjoitan. Olen myös alisuoriutuja. Koulussa olen aina ollut aika hyvä, mutta työelämässä olen aina alisuoriutuja. Minullahan ei pitkää työhistoriaa vielä ole, vain kesätyöt ja työharjoittelut, mutta olen huomannut aina saman: minua jännittää aina kovasti ja sen vuoksi en pysty työskenetelemään täysillä. Jännitykseni johtuu siitä, että pelkään mokaamista ja haluan välttää mokaamisen kaikin mahdollisin tavoin. Hyperventiloin ja minua usein huimaa uusissa tilanteissa, onneksi en ole vielä kertaakaan pyörtynyt. Myös työilmapiiri vaikuttaa paljon työskentelykykyyni: olen ollut sekä hyvissä, että huonoissa työyhteisöissä ja mitä huonompi työyhteisö on ollut, sitä passiivisempi työntekijä olen myös itse ollut. En ole laiska, minulle vain usein iskee selittämätön ahdistus, enkä vain yksinkertaisesti kykene tekemään mitään itsenäisesti. Pystyn toki tekemään tehtävät mitä minulle määrätään, mutta itsenäinen päätöksenteko työpaikoilla tuottaa usein vaikeuksia. Kouluelämässä ja vapaa-ajalla minulla on myös tätä selittämätöntä ahdistusta, jolloin tekisi vain mieli huutaa tai hypätä ulos ikkunasta. Minulla on kyllä koulussa kavereita, mutta en ole vielä oppinut luottamaan heihin ihan kympillä, sillä edellisessä koulussani minun itsetunoni lytättiin tähän kuntoon kuin mitä se on. Tästä kerron tarkemmin joskus toiste.

Minulla on myös sellainen onglema kuin yhdyntäkivut. Tämä repii rikki hyvin tehokkaasti myös henkisesti eikä suinkaan yhtään paranna jo heikkoa itsetuntoani. Tästäkin kerron tarkemmin tulevissa postauksissa.

Ainoa joka minua pitelee pystyssä on poikaystäväni. Hän on ihmeen kärsivällisesti jaksanut minua ja ongelmiani ja hänelle voin kertoa kaikesta. Onneksi hän jaksaa ymmärtää myös yhdyntäongelmaani, vaikka toki ymmärrän hänen kokevan välillä turhautuneisuutta. 

Huh huh, nyt olisi ensimmäinen blogikirjoitus kasassa. Hiukan sekava paketti tästä tuli, mutta tarkoituksenani on avata näitä asioita enemmän ja avartaa hiukan ajatusmaailmaani tulevaisuudessani. Kiitos mielenkiinnostasi, jos jaksoit lukea :)