Ollako vai eikö olla... äiti?

Olen miettinyt usein millaista olisi olla äiti. Varsinkin viimeisen viikon ajan tämä ajatus on pyörinyt mielessäni sillä hyvinkin säännölliset kuukautiseni ovat titttidiii MYÖHÄSSÄ!

Olen panikoinut, rauhoitellut itseäni, ahdistunut, etsinyt tietoa netistä, taas panikoinut ja yrittänyt ryhdistäytyä. Tämä on toinen kerta elämässäni, kun kuukautiset ovat viikon myöhässä ja olen yrittänyt sata kertaa vakuuttaa itseäni, että kaikki on ok. Helpommin sanottu kuin tehty.
Minusta on suorastaan ironista ajatella, että on olemassa paljonkin ihmisiä, jotka tuskailevat kun lasta ei tahdo tulla ja samaan aikaan minä tuskailen, että toivottavasti minulla ei ole ketään ylimääräistä kannettavanani!

Noin vuosi sitten minulla oli kova vauvakuume. Lapset olivat ihania ja suloisia. Nyt olen kuitenkin eri aatoksissa. Lapset ovat edelleen minusta ihania, mutta vauvakuume on haihtunut savuna ilmaan. Ahdistuneisuuteni lisääntyessä viime vuoden aikana, minulla heräi ajatus, että voinko koskaan edes hankkia lasta. Miten voin huolehtia pienestä lapsesta, kun oma jaksaminenkin on vaakalaudalla? Kuinka jaksan kiukkukohtaukset ja uhman? Tiedän, että kaikkia vanhempia joskus rassaa ja raivostuttaa oma lapsensa. Pelkään kuitenkin, että minä hajoan. Että en jaksa huomioida lasta tai mikä pahempaa, puran pahan oloni lapseen huutamalla ja nälvimällä.

Kuukautiskriisissäni ajattelin heti, että tekisin abortin jos olisin raskaana. En mitenkään pystyisi huolehtimaan lapsesta tässä elämänvaiheessa, en taloudellisesti, enkä henkisesti. Sitten aloin miettimään asiaa kunnolla ja perinpohjaisesti, enkä enää ollutkaan niin varma tästä hypoteettisesta päätöksestäni. Ei se olisi niin helppoa. Tuskin pystyisin loikkaamaan sairaalapedille ilman mitään tunnontuskia.
Pääni meni ajatuksista totaalisen sekaisin, mutta toisaalta eipä minun tarvitse noita kysymyksiä miettiä... ainakaan toivottavasti.

Yriän ajatella mahdollisimman selkeästi, panikoimatta. Edelliset kuukautiset tulivat liian aikaisin, ehkä siksi nämä ovat myöhässä? Kroppani on ollut kovassa rasituksessa töissä ja työmatkoilla, enkä ole ehkä syönyt tarpeeksi paljon suhteessa kultukseeni. Minulla ei ole vaakaa, mutta näen peilistä, että olen laihtunut. Kuukautisten stressaaminen yleensä vielä viivästyttää niitä. Mutta....
Olen harrastanut viimeisen kuukauden aikana seksiä humalassa. Minulla on ollut välillä huimaava ja huono olo aamuisin.

Miksi aina stressaan liikaa?

Kuva: http://listsoplenty.com/pix/in-utero-amazing-pictures-from-the-womb

Suku on pahin, vai miten se menikään

Anteeksi taas pitkän tauon jälkeen. Tällä ajalla ei yksinkertaisesti ole tapahtunut mitään. Tai ainakaan mitään sellaista mistä voisin kirjoittaa blogiini. Viikot kuluvat töissä puurtaessa ja viikonloput sosialisoidessa.

Tuli kuitenkin mieleen yksi tapaus josta voisin kertoa. Olin käymässä vanhempieni luona ja paikalla olivat myös poikaystäväni ja joitakin sukulaisiani, kuten setä, yksi serkuistani, mummi ja ukki jne. Sukulaiseni asuvat hyvän matkan päässä meistä, joten näemme heitä lähinnä muutaman kerran vuodessa. Poikaystäväni he olivat viimeksi nähneet noin vuosi sitten.
Vaikka serkkunikin (miespuolinen) oli nähnyt hänet aiemmin, en voinut olla huomaamatta sitä pitkää arvioivaa katsetta päästä varpaisiin, jonka serkkuni häneen loi. Kun he tervehtivät, kasvot olivat kylmät ja totiset.

Myöhemmin veljeni ja poikaystäväni pomputteluvat hiukan koripalloa. Poikaystäväni onnistui siinä telomaan jalkansa niin, että nilkka turposi. Turvotus ei laskenut pitkään aikaan, vaikka hänellä oli jääpussi nilkkansa ympärillä.
Ilta kului ja laseja nosteltiin. Noin puolenyön aikoihin lähes kaikki alkoivat olla hyvässä nousussa. Poikaystäväni lähti jossain vaiheessa käymään vessassa ja lähti ontuen rappusia ylös. Kun hän oli kadonnut näkyvistä serkkuni tokaisi: "Toi jätkä on ihan lasista tehty."

Sillä hetkellä olin sen verran humalassa, että en jaksanut noteerata serkkuni sanomisia. Mutta näin jälkeenpäin hänen sanansa ovat alkaneet kirveltää. En ole sanonut poikaystävälleni mitään, sillä en halua että hän pahoittaa mielensä. Minusta tuntuu, ettei hän edes tajua kuinka serkkuni häntä halveksiikaan.
Se tuntuu pahalle. Hänen sanansa tuntuvat loukkakselta myös minua kohtaan. Sama asia kuin joku haukkuisi lemmikkiäsi tai lastasi; loukkaus on osittain myös sinulle.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun tämän kaltaisia tilanteita tapahtuu. Joskus kun olen esitellyt poikaystäväni jollekin ystävistäni, olen nähnyt heidänkin katseessaan sen pitkän päästä varpaisiin etenevän katseen. Minä näen ihmisten katseista ja puheista mitä he hänestä ajattelevat. Yksi ystäväni jopa kysyi minulta, mitä minä oikein näen hänessä.

Mikä poikaystävässäni sitten on sellaista, että minulle läheiset ihmiset katsovat häntä kieroon? Itse epäilen tätä: hän ei ole tarpeeksi muodikas tai hyvännäköinen tai jotain sellaista. Hän ei seuraa muotia vaan pukeutuu oman makunsa mukaan, voisi ehkä sanoa, että hän on hipsteri. Hänen kroppansa ei ole kuin valokuvamallilla, eikä hän ole urheilullinen. Mutta mitä sitten?! Minä rakastan häntä, eikö se riitä ihmisille? Ulkonäköseikat ovat vain plussaa, mutta minulle on tärkeintä se, että minulla on kumppani joka välittää minusta aidosti ja johon voin luottaa sata prosenttisesti. Miksi ihmisten pitää olla niin ahadsmielisiä? Voi miksi...

Olen ollut hyvin ahdistunut ja surullinen serkkuni heittämästä kommentista. En osaa ohittaa tuollaisia vain olankohautuksella. Sanat soivat päässäni päättymättömänä nauhana. Välillä ne saavat minut itkemään.


Kuva: http://drmommyonline.com/why-ask-why

Pohdiskelija

Löysin tässä eräs päivä yhden, linkin joka kuvaa omaa tilannettani täydellisesti.  Tuo kuvaus naisen elämästä ennen lääkkeitä kuvaa täysin omaani: 
http://www.mtv3.fi/helmi/hyvinvointi/artikkeli.shtml/2011/10/1403801/yleistynyt-ahdistuneisuushairio-teki-elamasta-painajaisen

Olen paljon miettinytkin, että onkohan omalla kohdallani enemmän kyse tuosta yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä kuin paniikkihäiriöstä. Nämä jutut ovat vain niin sekavia. Olen suurimman osan tiedoista kaivanut netistä, sillä lääkäri, terveydenhoitaja ja kuraattori ovat kaikki kertoneet eri juttuja. Kun joutuu monelle ihmiselle asiastaan sata kertaa selittämään, niin menee pää ihan oikeasti sekaisin eikä tiedä enää kohta itsekään mikä se OIKEA onglema oikeasti on.

 Pää räjähtää

Elämääni ehkä eniten vaikuttaa juuri tuo huolehtiminen erityisesti työelämässä pärjäämisestä, sekä omasta riittävyydestäni. Nykyinen kesätyöni on onneksi sen verran rentoa, ettei siellä ole tätä painetta synytynyt. En kuitenkaan haluaisi tehdä tämänkaltaista hommaa elämäntyökseni. Työ on puuduttavaa, yksinkertaista, tylsää.  Haluaisin tekemistä aivoilleni, hiukan haastetta ja vaihtelevuutta. Mutta hetkinen... nuohan seikat saavat minut töissä yleensä ahdistumaan, koska en koe olevani tarpeeksi hyvä.

Eräänä päivänä töissä ollessani, työtehtäviini täysin kyllästyneenä, minulle iski tämä ajatus: minun on selvittävä. Minuun iski sellainen hetkellinen palo, että minun on PAKKO päästä tästä ongelmasta eroon. Minulla on mielessäni ns. "unelma työ", jota haluaisin tehdä, mutta olen vain pelännyt oman psyykkeeni puolesta. Siinä hetkessä minä päätin, että minun on seurattava unelmaani. Nykyinen koulutusala jota opiskelen, ei vastaa unelmaani ja minua usein ahdistaakin erityisesti työharjoittelujaksoilla. En sitten tiedä onko haaveeni psyykkeelleni yhtään sen parempi, mutta minulla on nyt eräänlasita taistelutahtoa ilmassa. Ensimmäinen askel sitten olisikin päästä itse kouluun sisälle. Helpommin sanottu kuin tehty.

Kuva: http://good-wallpapers.com/misc/5358

Koti-ikävä

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin... minulla on jo koti-ikävä! Tämä on minulle tosi outoa, sillä olen viimeksi potenut koti-ikävää ollessani 10v kesäleirillä, kun jouduin tarpomaan tunnin kaatosateessa. Hassuinta vielä on se, että ollessani kämpillä koti-ikävä ei vaivaa, mutta kun olen töissä, se iskee sitäkin kovempaa.

Tänään töissä tein perushommiani niinkuin yleensäkin ja siinä sitten ajatukseni pääsivät hiukan karkailemaan ruokaan (ruokatauko oli siis pian tulossa). Tiesin, että minua odottaisi työpaikan jääkaapissa limaiset lihapiirakat ja kotona makaroonipussi, jolloin käväisi mielessä, että kuinka tekisikään mieli iskän tekemää makaroonilaatikkoa. Siinä vaiheessa silmistäni valuva nestemäärä tuskin jäi kakkoseksi Niagaran putouksille. Ihan höpsöä kuinka noinkin typerästä asiasta voi tulla noin kauhea koti-ikävä.

Mutta kuten jo sanoin, kämpilläni koti-ikävä ei vaivaa. Olen järjestellyt tavarani niin, että ne ovat suurinpiirtein samoissa paikoissa kuin kotona; jopa sänky on samalla lailla ikkunan poskessa ja pimennysverhojen takaa pilkistelevä pieni valokaistale osuu kasvoilleni juuri samalla tavalla kuin kotona aikoinaan. Ehkä siksi tunnen oloni täällä niin kotoisaksi.

Koti-ikävällähän on usein tapana iskeä silloin, kun väsyttää tai on kurja olo. Ollessani läpimärkänä lastenleirillä en tuntenut oloani erityisen mukavaksi, joka laukaisi minulle koti-ikävän. Töissä taas olen ollut väsynyt kaikesta siitä puurtamisesta, vähäisistä yöunista ja pitkästä työmatkasta. Ehkä ruumiillinen työ vain antaa liikaa aikaa ajatuksille?

Oli miten oli, kaipa tähän itsenäisyyteen ja limaisiin lihapiirakoihin tottuu. :) Ja hei tajusin juuri, etten ole ahdistunut kunnolla (muuttostressiä ja koti-ikävää ei lasketa!) ainakaan viikkoon! Jee, hyvä minä! :)

Kuva: http://www.myniceprofile.com/miss-you-5764.html