Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin... minulla on jo koti-ikävä! Tämä on minulle tosi outoa, sillä olen viimeksi potenut koti-ikävää ollessani 10v kesäleirillä, kun jouduin tarpomaan tunnin kaatosateessa. Hassuinta vielä on se, että ollessani kämpillä koti-ikävä ei vaivaa, mutta kun olen töissä, se iskee sitäkin kovempaa.
Tänään töissä tein perushommiani niinkuin yleensäkin ja siinä sitten ajatukseni pääsivät hiukan karkailemaan ruokaan (ruokatauko oli siis pian tulossa). Tiesin, että minua odottaisi työpaikan jääkaapissa limaiset lihapiirakat ja kotona makaroonipussi, jolloin käväisi mielessä, että kuinka tekisikään mieli iskän tekemää makaroonilaatikkoa. Siinä vaiheessa silmistäni valuva nestemäärä tuskin jäi kakkoseksi Niagaran putouksille. Ihan höpsöä kuinka noinkin typerästä asiasta voi tulla noin kauhea koti-ikävä.
Mutta kuten jo sanoin, kämpilläni koti-ikävä ei vaivaa. Olen järjestellyt tavarani niin, että ne ovat suurinpiirtein samoissa paikoissa kuin kotona; jopa sänky on samalla lailla ikkunan poskessa ja pimennysverhojen takaa pilkistelevä pieni valokaistale osuu kasvoilleni juuri samalla tavalla kuin kotona aikoinaan. Ehkä siksi tunnen oloni täällä niin kotoisaksi.
Koti-ikävällähän on usein tapana iskeä silloin, kun väsyttää tai on kurja olo. Ollessani läpimärkänä lastenleirillä en tuntenut oloani erityisen mukavaksi, joka laukaisi minulle koti-ikävän. Töissä taas olen ollut väsynyt kaikesta siitä puurtamisesta, vähäisistä yöunista ja pitkästä työmatkasta. Ehkä ruumiillinen työ vain antaa liikaa aikaa ajatuksille?
Oli miten oli, kaipa tähän itsenäisyyteen ja limaisiin lihapiirakoihin tottuu. :) Ja hei tajusin juuri, etten ole ahdistunut kunnolla (muuttostressiä ja koti-ikävää ei lasketa!) ainakaan viikkoon! Jee, hyvä minä! :)
Kuva: http://www.myniceprofile.com/miss-you-5764.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti