Kohti parempaa päivää

Tässä on ollut taas parin viikon tauko, sillä olen suorastaan hukkunut koulutehtäviin. No ei niistä sen enempää.

Olen alkanut tottua lääkkeisiin. Enää ei ole sellainen sekava ja humaltunut olo vaan tunnen itseni kutakuinkin normaaliksi. Uutena sivuvaikutuksena olen tosin alkanut hikoilemaan enemmän, tai saman verran kuin ns. "normaalit" ihmiset. Itse siis yleensä hikoilen todella vähän: en edes hikoile saunassa! Aiemmin hikoilin vain urheilusuorituksia tehdessäni ja silloinkin vain jaloista, kasvoista ja niskasta. Nyt kuitenkin olen alkanut hikoilemaan saunassa, jumpassa niskani on ensimmäisen viiden minuutin jälkeen litimärkä ja pyöräilyn jälkeen minun lävitseni menee kuumia aaltoja. Minua tämä on ahdistanut ja tuntunut hyvin kiusalliselta, sillä en ole tottunut tällaiseen. Jumpassakin katson jatkuvasti kelloa, sillä hikoiluni vuoksi en viihdy siellä.
Tänään huomasin kuitenkin kivan jutun: kun pyöräilin tänään kouluun, minulla ei ollut lainkaan kuuma! Tänään menen jumppatunnille ja toivon, että tämä karsea hikoilu olisi oikeasti mennyt muidenkin sivuoireiden kanssa pois!

Olen myös alkanut näkemään outoja unia. Niissä ei yleensä ole mitään järkeä ja ne ovat yleisluonteisesti ahdistavia. Eräs yö näin siskoni kuolevan ja toisessa minuun sattui aivan älyttömästi (en muista unen sisältöä). Hämmentävin yö oli kuitenkin sellainen, josta en ole varma olivatko tapahtumat unta vai totta. Sinä yönä sätkin ja tärisin omassa sängyssäni enkä voinut lopettaa sitä. En tosiaan ole varma, oliko se unta.

Vaikka en ole enää yleisesti ahdistunut, saan välillä ns. "ahdistuspiikkejä", jolloin en voi muuta kuin iskeä pääni pulpettin ja velloa ahdistuksessa. Nämä piikit kestävät harvemmin pitkään, lähinnä joitakin tunteja, kun normaalisti koko päiväni olisi pilalla. Ahdistumisen jälkeen saatan kuitenkin yht äkkiä saada hirveästi virtaa ja eloa itseeni. Aamuisin ahdistus saattaa iskeä heti kun herään, mutta se yleensä helpottaa, kun syön lääkkeen. Ahdistukseni on siis jollain tasolla voimakkaampaa kuin ennen, mutta mieleni kohoaa siitä tilasta paljon helpommin. Itse koen tilanteeni olevan nyt parempi kuin ilman lääkkeitä.

Positiivisena merkkinä olen myös huomannut sen, että olen paljon sosiaalisempi ja puheliaampi kuin ennen. Olen tästä hyvin iloinen, sillä nyt minulla on tunne, että voin seurustella ihmisten kanssa normaalisti. Toisaalta olen myös alkanut vahingossa möläyttelemään asioita, kuten eräälle koulututulleni mainitsin epäsuorasti, että seksielämässäni ei ole kaikki ok. Tämä ei ole siis lainkaan tapaistani! Piilottelen ja häpeilen heikkouksiani minkä kerkeän. Jälkikäteen möläytykseni onkin hävettänyt aika paljon.

Yritän kuitenkin pitää mieleni korkealla ja uskoa että paremmat päivät tulevat vielä joskus. Aina ei siltä tunnu, mutta luulen ottaneeni askeleen kuitenkin niitä päiviä kohti.

Kuva: http://dealingwithproblemsinlife.blogspot.fi/2012/07/how-to-have-better-days-part-1.html

Ihan aineissa

Nyt on olen käyttänyt lääkkeitä sen muutaman päivän ja huippaus on helpottanut huomattavasti. Kuitenkin minulla on ollut univaikeuksia, ensimmäisenä yönä nukuin vain pari tuntia ja viime yönäkin kesti aika pitkään ennnekuin nukahdin. Olo on jatkuvasti kuoleman väsynyt, mutta samaan aikaan mukamas pirteä lääkkeiden takia.

Tänään minulla oli pari esitelmää, joita ennen otin sitten Propralia. Huomasin kyllä, että Sepram lääkehuuruissani en ollut niin jännittynyt ennen esitelmää kuten normaalisti, mutta päätin varulta ottaa myös Propralin. Ihmeellistä kyllä se auttoi jännitykseen! En tiedä johtuiko tämä sitten psykologisista syistä, mutta minua ei jännittänyt niin paljoa seistä luookan edessä. Minulla jännitykseen liittyy hyvin voimakkaaseti puristumisen tunne rinnassa ja tiheä hengitys, mutta nyt niitä ei ollut.

Olen kuitenkin huomannut, että aamuisin kun olen ottanut masennus/ahdistuslääkkeen (Sepramin), minä suorastaan tunnen kuinka se "nousee päähän". On vähän semmoinen olo kuin olisi aineissa. Pää on jotenkin "pehmeä", keskittymiskyky on pienempi ja ajatuksen juoksu hitaampaa. En minä mikään kuolaava ääliö siis ole, mutta hiukan juopuneelta olo tuntuu.Iltaa kohden tunne kyllä usein tasoittuu. Olen kyllä sosiaalisempi ja iloisempi kuin aiemmin, mutta samalla minua vaivaa olo, että en ole oma itseni.

Olen kuitenkin iloinen, että oma ahdistukseni ei ole pahentunut, sillä monilla lääkkeiden käytön alettua ensimmäiset kaksi viikkoa ovat yhtä helvettiä. Ei, oma mieleni on suorastaan kevyt, ehkä vähän liiankin kevyt.

Kuva: http://9gag.com/gag/127363

Pills, pills, pills of joy

Kävin ennen viikonloppua hakemassa itselleni lääkkeet, mutta en uskaltautunut ottamaan kuin vasta tänään ensimmäisen. Minulle oli siis määrätty Propralia ja Sepramia. Propral on eräänlainen beettasalpaaja, joka ei vaikuta aivoihin vaan sydämmeen ja sen sykkeesen eli auttaa lähinnä paniikkitilanteissa. Ajattelin käyttää näitä lähinnä silloin jos minulla on esitelmä tulossa, ennaltaehkäisemään jännitystä. Sepram on puolestaan masennuslääke, mutta käytän itse pienempiä määriä kuin masennuspotilaat, tarkoituksena siis vähentää yleistä ahdistuneisuutta.

Tänä aamuna otin tosiaan ensimmäisen Sepram lääkkeni. Lievästi sanottuna jännitti, sillä tuollan lääkkeellä voi olla ties minkälaisia sivuvaikutuksia. Olin kuitenkin päättänyt tehdä sen tänään, joten en voinut perääntyä.

En tiedä kuvittelinko vain, mutta minulle taisi tulla hyvin pian sivuvaikutuksia. Aivan aamusta minulla oli lievää sormien nykimistä, kuumia aaltoja, suun kuivumista sekä huimausta. Yksi kavereistani ihmetteli kun näytin niin järkyttynyeeltä (en siis ollut kertonut kenellekään paitsi poikakaverilleni aloittavani lääkitystä), vaikken järkyttynyt ollutkaan. Kai minulla silmät sitten sen verran päästä seisoivat, että näytin kauhistuneelta.

Iltapäivällä minulla alkoi jokin hyperaktiivinen vaihe tai siis olin kumman sosiaalinen ja puhelias ja mminua nauratti koko ajan. Olo oli koko ajan hirmu ristiriitainen: väsynyt, mutta virkeä; kananlihalla vaikka oli kuuma.

Tällä hetkellä olo alkaa olla lähes normaali suun kuivuutta lukuunottamatta.Vähän mielialat heittelevät, äsken oli hiukan surumielinen(?) olo, nyt taas enemmän plussan puolella. Tähän voisi melkein tottua, vaikkei tätä todelliseksi onneksi voi oikein kutsua. Toivottavasti saan yöllä nukutuksi, unettomuus näiden lääkkeiden käytön yhteydessä on yleistä.

Sain tänään myös kuraattorilta kirjan lainaan. Kirja on Anthony De Mellon kirjoittama "Havahtuminen", joka ainakin takakannen mukaan "avartaa henkisen elämän horsontteja purkamalla elämävalheita ja ehdollistumia, jotka sumentavat ymmärrystä ja kaventavat elämää". 

En tiedä miksi kuraattori antoi minulle juuri tämän kirjan, hän vain soitti minulle ja sanoi, että hänellä on minulle kirja. En koe olevani mitenkään hengellinen ihminen, mutta eipä minun kannata kirjaa vielä tässä vaiheessa tuomita ennen kuin olen kansia edes avannut.

Kuva: http://synergybroadcast.com/blog/?p=4328

Jännittää, ahdistaa, paniikki!

Tänään iski lukuvuoden ensimmäinen paniikki/ahdistuskohtaus keskellä koulupäivää, luokan edessä. Olen välttynyt tähän mennessä esitelmiltä yms, ja tänään sitten piti ensimmäistä kertaa tänä lukuvuonna olla luokan edessä. Meidän piti siis pienissä ryhmissä esiintyä luokan edessä englanniksi. Itsellänihän on kokemusta englannin puhumisesta, sillä minulla on ulkomaalaisia ystäviä, mutta jo ennen tunnin alkua olin todella jännittynyt ja satavarma siitä, että jäädyn esityksessä.

Omaa vuoroani odotellessa en osannut muuta kuin hypistellä hiuksiani ja väännellä käsiäni hermostuksissani. Monta kertaa minun teki mieli sanoa yhdelle kaverilleni, joka esiintyi kanssani, että nyt en oikeasti pysty. 

Kun viimein tuli minun vuoroni puhua, jäädyin ensin totaalisesti. Sitten aloin vapista ihan älyttömästi, ei siis mitään perus jännitysvapinaa, vaan koko kroppani tuntui hytkyvän. En tiedä miltä se todellisuudessa näytti, mutta siltä minusta tuntui. Päässäni kaikui vain "en pysty tähän, en pysty." 

Tunsin vain kuinka kaikki tuijottivat ja ryhmäläiseni näyttivät siltä kuin olisivat miettineet, että pitäisikö heidän ottaa ohjat käsiinsä. Lopulta sitten avasin suuni ja puhuin. En muista mitä puhuin tai puhuinko edes kieliopillisesti oikein, mutta pääsin tilanteesta pois.

Kun pääsin omalle paikalleni, ei ollut itku kaukana. En oikeastaan tiedä minkä takia minua itketti, sillä olinhan kuitenkin onnistunut selviämään tilanteesta. Työnsin kyyneleet pois, mutta olo on silti edelleen surkea ja tuntuu, että olisin epäonnistunut täydellisesti.

Minua on alkanut ahdistamaan kaikki luokan edessä esiintymiset ja arviointi tilanteet. Ennen pystyin sujuvasti pitämään esitelmää luokan edessä, mutta en enää. Inhottavinta jutussa on, että ala, jota opiskelen on hyvin esiintymispainotteista ja vaatii siis esiintymistaitoja. Luulisi, että jatkuvaan esiintymiseen tottuisi, mutta itselleni on tullut suorastaan esiintymiskammo. Joskus muistan tosissani haaveilleeni Idolsiin menoa, mutta nyt pelkkä ajatuskin hirvittää.

Kävin tänään myös muuten kuraattorilla. Hän oli sitä mieltä, että minun kannattaisi hakea lääkkeet, sillä enpä minä mitään siitä menettäisi. Jos ei toimi, niin sitten lopetan. Alan kyllä kallistua itsekin samoille linjoille ja ajattelin varmaan tänään tai huomenna kipaista apteekissa jos rohkeutta riittää.

Oli muutenkin tosi kiva jutella pitkästä aikaa kuraattorin kanssa, erityisesti seksiongelmistani, sillä en pysty kenenkään muun kanssa niistä juttelemaan.

Kuva: http://www.publicspeakinginternational.com/blog/?Tag=stage%20fright

Kysymyksiä elämästä

Viime viikonloppu oli itsetutkiskelun paikka. Minulta kysyttiin monia yksinkertaisia, mutta tärkeitä kysymyksiä, joihin en osannut kaikkiien edes vastata. Päätin listata tähän muutaman kysymyksen, joista jokaista jouduin pohtimaan tosissani.

Mistä haaveilet?
Haaveilen yhteisestä asunnosta poikakaverini kanssa, opiskelusta yliopistossa, sekä siitä että kaikki muuttuisi vielä jonain päivänä paremmaksi.

Mitä haluaisit harrastaa?
En tiedä. Käyn toki välillä jumppailemassa, mutta vain sen takia, että en lihoisi. Olen lopettanut monet harrastukseni itsetunnon puutteen vuoksi, enkä sen takia tiedä mistä harrastuksesta voisin nauttia.

Mitkä asiat tekevät sinut onnelliseksi?
Minulle läheiset ihmiset. Perheeni, poikaystäväni, muutama ystävä.

Mitä haluat tehdä tulevaisuudessa, opintojen jälkeen?
En tiedä. Kun ihmiset kysyvät mitä tulevaisuuden suunnitelmia minulla on, vastaan aina, että aion opiskella. Mutta mitäpä opiskelujen jälkeen? Ajatus vakituisen duunin aloittamisesta tuntuu hirveältä, enkö voisi aina vain opiskella? Tuntuu välillä ettei minulla ole tulevaisuutta.

Millä tavoin olet luova tai toteutat itseäsi?
En enää mitenkään. Minä olen kirjoittanut tarinoita, tanssinut ja näytellyt. Lopetin nuo kaikki aikanaan, itsetunnon puutteen vuoksi. Anteeksi nyt taisin valehdella. Kyllähän minä toteutan itseäni kirjoittamalla tätä blogia! En tullut aiemmin sitä ajatelleeksi, koska en koe itseäni mitenkään erityisen hyväksi tässä. Aiemmin koin oikeasti itseni hyväksi kirjoittajaksi, tanssijaksi ja näyttelijäksi, mutta tämä blogin kirjoittelu... noh, en oikein tiedä, tällaista ajatusten sekamelskaahan tämä on, kuin päiväkirjaa kirjoittaisi. Tai siis...eihän kukaan voi olla hyvä tai huono päiväkirjan kirjoittamisessa, vai mitä?


Viimeisen kysymyksen kysyin minä itse:

Onko elämäsi merkityksellistä?
Tähän en osaa itse vastata. Minulla on ympärilläni ihania ihmisiä, joista välitän ja joista haluan pitää kiinni. Tässä suhteessa elämäni on merkityksellistä: minulla on jotain josta en halua luopua.
Mutta....
en koe olevani tarpeeksi hyvä tänne. Näen itsessäni virheitä ja peilaan itseäni jatkuvasti muihin. Voisin haukkua itseäni loputtomiin, mutta jopa minun on välillä sensuroitava omia tekstejäni, jotta ne eivät vaikuttaisi liian negatiivisilta. En ajattele muiden olevan virheettömiä, tai että minä olisin maailman huonoin ihminen maailmassa. Elämä tuntuu nyt vain liian kuormittavalta. Tuntuu kuin en sopisi siihen muotiin, jonka kulttuurimme on muovannut meille.