Kiukkupussi

Olen ollut viime päivinä aivan älyttömän kiukkuinen. Yksi syy siihen on ollut ongelmat tietokoneeni kanssa, ja minulla on aivan järjettömän lyhyt pinna mitä tietokoneisiin tulee. Olen raivonnut kahtena päivänä itseni ihan uuvuksiin ja eilen jopa huusin poikakaverilleni puhelimessa, vaikka hän oli koko ajan yrittänyt toimia atk- tukenani nämä kaksi päivää. Ihan hävettää kuinka naurettavasta asiasta voi vetää noin älyttömät pultit, kun kuitenkaan mitään hengenhätää ei ole. Vuoroin olen raivonnut ja vuoroin itkenyt sekä itsekseni, että atk- tukihenkilölleni.

Tänään oli myös koulussa pinna kireällä. Eräs kouluhomma stressaa minua älyttömästi, sillä minulla on semmoinen olo, että koko hommasta ei tule mitään. En koe hallitsevani koulutyötä, vaan raahaudun ryhmän jäsenieni mukana ja annan heidän tehdä kaiken. Kun joku kysyy minun mielipidettäni asiaan, kohauttelen vain olkapäitäni. Yleensä olen hyvin motivoitunut koulunkäyntiin ja piiskaan itseäni, jotta saan parhaan mahdollisen arvosanan, enkä ole KOSKAAN kaatanut töitä muiden niskaan ja jäänyt itse pyörittelemään peukaloita. En vain jotenkin saa ryhmämme kokoontuessa suutani auki, tai pikemminkin en saa aivojani lainkaan työskentelemään, sillä päässä vain pyörii, että nyt mennään metsään ja lujaa. Muutaman kerran olen kyllä Facebookissa aloittanut keskusteluja ryhmätyöhön liittyen, mutta mitään kovin järkevää en ole saanut aikaiseksi.
Loppupäivästä pinna kiristyi entisestään, enkä osannut muuta kuin tiuskia ihmisille, jotka kysyivät minulta neuvoja koulutehtävää varten (kysymys kuuluukin, että miksi juuri minulta kysyttiin apua). Eräs koulukavereistani kysyikin onko minulla kaikki ok, kun olen niin hiljainen. Enpä osannut todeta siihen muuta kuin, että ainahan minä olen hiljaa.

Viikkoni on ollut tähän asti siis lähinnä itkemistä ja kiukkuamista. Olen selvästi taantumassa uhmaikään. Okei, osasyynä on tyhmä tietokoneeni ja osasyynä se, että koulussa käynti vituttaa. Tuntuu etten osaa tai olen liian tyhmä alalle. Lisäksi on kauhea ikävä kaveriani, joka ei enää jatkanutkaan tänä vuonna koulussa. Ilman häntä kaikki tuntuu niin ikävältä.

Vauvan ilme kuvastaa hyvin omaani

Kuva: http://therandomrenamers.deviantart.com/art/Angry-baby-139611827

Ei kinosta!

Olen huomannut muutoksia itsessäni edelliseen lukuvuoteen verrattuna. Tätä vuotta on leimannut tähän asti jatkuva "ei kinosta" -asenne. Opinnot turhauttavat, mutta eivät niin paljoa, ettenkö saisi hommia tehtyä kunnialla loppuun asti. Ei, eniten tämä asenteen muutos kohdistuu ympärilläni oleviin ihmisiin.

Koulussa ei kiinnosta jutella kenenkään kanssa, ei edes kavereiden. Muiden puhe kulkeutuu jotenkin kummallisesti ohi omien korvieni, samalla kun itse tuijotan seinää tai ruokalassa omaa lautastani. Välillä havaitsen etäisesti, että ympärilläni ihmiset käyvät kovaa keskustelua, mutta en jaksa liittyä mukaan, saati edes kuunnella mistä on kyse. Joskus saatan erottaa keskustelusta oman nimeni, kun minulta kysytään jotain, johon yleensä vastaan mahdollisimman lyhyesti.

Kotona (tai kämpillä, ihan miten vaan) en jaksa jutella kämppisteni kanssa, varsinkaan iltaisin. Ellen ole lähes varma siitä, että saan olla oman huoneeni hiljaisuudessa, isken oven kiinni. Minua ei haittaa, jos kämppikseni kysyvät vaikka yksittäistä asiaa tai tulevat syömään keittiöön samaan aikaan kuin minä, mutta en jaksa hölöttää pitkiä aikoja. Varsinkin toinen kämppiksistäni on kova puhumaan ja yritän parhaani mukaan olla jumiutumatta keskusteluun hänen kanssaan, vaikka hän on tosi mukava. En vaan yksinkertaisesti jaksa, eikä kiinnosta. Tulee vain sellainen olo, että haluaa olla rauhassa, vaikka olisi kuolettavan tylsää vain istua omassa huoneessaan.

Välillä minulla on kuitenkin päiviä, että jaksan puhua ihmisille koulussa ja kotona. Sanon näitä päiviä hyviksi päiviksi, viime viikolla niitä oli yksi. Silloin kun en jaksa puhua, on mieleni usein äkäinen, ahdistunut tai murheellinen. Olen kuitenkin pohtinut mistä tämä mielenmuutos johtuu, sillä viime vuonna ihmiset kiinnostivat minua enemmän kuin nykyään, vaikka olin  jo silloinkin ahdistunut.

Ai niin! Sain ajan kuraattorille! Tosin venyy seuraavalle viikolle, mutta pääasia, että pääsee jutustelemaan ja kuulemaan hänen mielipiteensä siitä, että kannattaisiko aloittaa lääkitys.

Kuva: http://anxietytreatmenthub.com/types-of-anxiety-disorders/social-anxiety-disorder/social-anxiety-disorder-symptoms/

Alamäkeen

Tämä kesä meni sen verran hyvin, että jaksoin jo uskoa, että ahdistukseni olisi helpottanut. En olisi voinut olla pahemmin väärässä, alamäki vaan jatkuu.

Olen jaksanut toitottaa itselleni ja muille, että jatkan tätä koulutusta, vaikkei se hirveästi kiinnosta, koska koulussa on niin mahtavia tyyppejä. Mutta mahtaako tuo olla ihan totta? Jos koulussani on kerta niin mahtavia tyyppejä, miksi sitten en uskalla avata suutani? Miksen uskalla sanoa mielipiteitäni ääneen? Miksi esitelmät luokan edessä jännitävät kuolettavan paljon? Miksi vaivun horrokseen enkä osallistu keskusteluun?

Onko kyse siitä, että olen huijannut itseäni? Jotenkin tämä tuntuu oudolta, sillä minua ei ahdista kouluun lähtö, vaan se alkaa vasta kun olen päässyt sisälle. Olen myös pohtinut mahdollisuutta, että otan paineita, koska en hyväksy itseäni sellaisena kuin olen. Muut ovat hauskoja, vitsikäitä, esiintymisvalmiita ja alalle sopivampia kuin minä. Olen itseasiassa luokkani hiljaisin ihminen. Olen kyllä luonteeltani hiukan ujo persoona, mutta en koe olevani oikeasti niin hiljainen, sillä osaan olla myös sosiaalinen. Kuitenkin jokin saa minut koulussa tukahtumaan, enkä pysty käyttämään luovuuttani lainkaan. Välillä saatan ihmisten ympäröimänäkin vain tuijottaa tyhjyyteen, enkä pysty osallistumaan keskusteluun.

Olen oikeasti ruvennut miettimään lääkityksen aloittamista. Kouluhuolien lisäksi seksielämä menee taas ihan päin mäntyä. Poikaystävä turhaantuu ja minä suutun itselleni. Seksi ja kaikki siihen liittyvä ahdistaa vain enemmän ja enemmän, sen on huomannut poikaystävänikin. Nimittäin viime viikonloppuna hän kysyi minulta suoraan, että enkö enää pidä siitä, että hän koskee minuun. En tiedä. En oikeasti tiedä.

Koulun vielä jaksaisinkin ilman lääkkeitä, mutta seksi alkaa tuntumaan jo ylivoimaiselta. Mielialalääkket tuskin koko ongelmaa ratkaisivat, mutta ymmärrän nyt että tilanne on alkanut oikeasti karkaamaan käsistä. Seksiä ei pysty pakenemaan, se tulee vastaan joka paikassa: televisio ja muu media huutavat sitä jatkuvasti, koulussa kaikki puhuvat ja vitsailevat siitä.

Tavallaan ymmärrän nyt miltä esimerkiksi homoseksuaaleista voi tuntua, vaikka tilanteeni on toki täysin erilainen. Pahinta on se kauhea yksinäisyyden tunne: kukaan ympärilläni olevista ei voi ymmärtää miltä minusta tuntuu. Ne harvat joille olen ongelmastani kertonut, eivät tunnu ymmärtävän kuinka paljon vulvan vestibuliitti vaikuttaa elämääni. Se vaikuttaa jokaiseen päivääni, ei varmasti ole ollut päivää jolloin en olisi asiaa ajatellut.

Kuva: http://209.197.68.184/

Back to school

Työt on ohitse ja koulut taas alkaneet. Olin aluksi aivan innoissani: ei enää puuduttavaa tylsää työtä ja laiskoja työkavereita, vaan opiskelua ja kivoja kavereita! Kaikki ei kuitenkaan ole mennyt ihan suunnitellusti...

Sain kuulla, että eräs hyvä ystäväni (josta aikaisemmin kirjoitin blogikirjoituksen) ei jatkakaan enää samassa koulussa kanssani. Olin aika järkyttynyt ja hämmentynyt asiasta, mutta en ole vielä kunnolla ymmärtänyt sitä, etten näe häntä enää niin usein. Alun perin hänen oli tarkoitus jatkaa, mutta suunnitelmat muuttuivat ja se tuntui suorastaan iskulta kasvoihin. Olen toki onnellinen hänen puolestaan, onhan hän sentään ystäväni. Onneksi minulla on muitakin kavereita koulussa, joten eiköhän tästä jotenkin selvitä eteenpäin.

Toinen vastoinkäyminen iski minua oppitunnilla. Minulla oli uusi opettaja, jolla oli hyvin mielenkiintoinen tapa pitää nimenhuuto ja sitäkautta tutustua oppilaisiin. Tiedättehän näitä perinteisiä tutustumisleikkejä, joissa pitää sanoa oma nimi ja vaikkapa harrastuksensa tai lempieläimensä. Tämä opettaja keksi, että meidän jokaisen pitää kertoa jokin oma "vika" tai "vamma" itsestään. Itse hätäpäissäni, kun en muutakaan keksinyt, sanoin olevani jännittäjä. Opettaja tuntui suorastaan innostuvan asista ja alkoi kunnolla utelemaan "jännittääkö sinua nyt?" "Miten se vaikuttaa elämääsi?" koko luokan kuullen. Vastasin hiukan vältellen, että saatan joskus hyperventiloida, johon opettaja sanoi: "Meidän kaikkien tulee sitten muistaa pitää sinusta huolta, ettet vain ala täällä hyperventiloimaan ja kysyä aina, että onko nämä jutut ok sinulle ja plaa plaa plaa...."
Itse koin tilanteen TODELLA nöyryyttäväksi ja suorastaan kaduin möläytystäni. Opettaja jatkoi paasaustaan ties kuinka kauan ennenkuin siirtyi seuraavaan oppilaaseen.
Lopputunnin opettaja kruunasi sillä, että seuraavalla tunnilla jokainen tekisi esitelmän omasta ongelmastaan, joka näkyisi kaikille koulun verkkoympäristössä. Tässä vaiheessa minuun iski suunnaton paniikki. En todellakaan aio kirjoittaa jännityksestäni mitään esitelmää! Taidan suosiolla skipata seuraavat tunnit...

Että joo olipa todella rohkaiseva koulun aloitus, tekisi mieli hakea jo tässä vaiheessa ne lääkkeet apteekista (en siis ole vielä sitä tehnyt).

Ai niin, menkat eivät ole vieläkään alkaneet. Tein testin ja se oli negatiivinen, pitää varmaan tehdä varuiksi uusi.

Mutta joo toivottavasti teillä muilla alkaa syksy hiukan paremmin.