Kaikki kuolee mun unissain

Äiti, isä, poikaystävä, lemmikit, sisarukset, syntymättömät lapset, tuntemattomat henkilöt, minä. Tuntuu, että unissani kuolevat nykyään kaikki. Viime yön unet olivat erityisen sekavia ja sisälsivät mm. lentokoneturman ja oman (kuvitteellisen) lapseni kuoleman. 

Kaikki varmasti näkevät inhottavia unia aika ajoin, mutta itselläni unessa koetut tunteen jäävät ns. päälle. Herätessäni olen ahdistunut ja masentunut, vaikka tiedän, että kaikki oli vain unta. Pelkään läheisten kuolemaa enemmän kuin mitään ja ehkä siksi nämä asiat vainoavat minua öisin. 

Unissani ei ole hulluja murhaajia tai hirviöitä, vaan tapahtumia jotka tuntuvat todellisilta ja samalla niissä on jotain todella hämäräperäistä, mikä tekee unesta pelottavan. Saatan olla jossakin tutussa ympäristössä, jossa tapahtuu kuitenkin jotain outoa, esim. kukaan ei puhu tai tuijottaa minua oudolla ilmeellä. Ihmiset kuolevat luonnollisilla tavoilla unissani; katolta putoaa jäätä tai lentokone syöksyy maahan. Itse en voi unissani muuta kuin katsoa vierestä kun kaikki tapahtuu. Unissani on usein monta tekijää ja muuttujaa ja joskus unet sulautuvat ja ottavat vaikutteita edellisistä unista, saatan jopa nähdä unta unen sisällä. Se ei ehkä kuulosta pelottavalta, enkä unissani yleensä ole peloissani, mutta todella ahdistavaa se on.

 Yritin etsiä kuvaa, joka parhaiten kuvastaisi unieni järjettömyyttä. Tämä osui lähimmäksi. ahdistava ja tuntuu jostain syystä todelta.

Olen ollut myös superstressaantunut opinnoistani, jotka alkavat ensi viikolla. Olisi vielä niin paljon tehtävää, ennen kuin itse opinnot alkavat: opiskelijakortin tilaus, kielikursseille ilmoittautuminen jne. Kaikki tuo vain tuntuu niin ylivoimaiselta, kun itse uusi opiskelupaikkakin jännittää ihan tajuttomasti.

Jotain positiivistakin on tapahtunut. Sain itseni vihdoin ja viimein käymään omalääkärin luona ja hän teki minulle lähetteen fysioterapiaan lantionpohjalihas jumppailua varten. Ensimmäinen fysioterapia kerta onkin  sitten syyskuun puolella. Toivottavasti siitä olisi hyötyä tähän vestibuliittiin, kun sain taistelutahtoni vihdoin takaisin. 

Pääsin myös mielenterveyskuntoutujien tukiryhmään varasijalta! Olen samaan aikaan iloinen ja samaan aikaan hermostuttaa. Noh, sekin alkaa vasta ensi kuun puolella, joten kyllä tässä riittää aikaa pohdiskella asiaa.

Kuva: http://data.whicdn.com/images/52369306/1334590327_4ever_alone_gag_original.jpg

Miksen voi vaan lopettaa?

Poistin aiemman tekstin, sillä se alkoi nolottaa näin jälkeenpäin. Miten sitä voikaan olla niin neuroottinen? Keksin aina itselleni jotain hölmöjä vaivoja, siksi luulin pitkään että kuvittelin masennuksenikin.

Olen taas viillellyt ja hävettää mielettömästi. Poikakaverini ei tiedä, sillä peitin haavat laastarilla ja väitin kaatuneeni töissä. Hän oli aluksi tosi epäileväinen, koska muutama haava ei ollut peittynyt laastarin alle ja hän sanoi niiden näyttävän partaterän jäljiltä. Sain kuitenkin vakuuteltua hänet.

Noh pari päivää on mennyt ja poikakaverini on alkanut jo ihmettelemään miksen ota laastaria pois. En enää tiedä miten voisin piilotella haavojani. Totuuden kertominen tuntuisi tässä vaiheessa vielä kauheammalta, sillä tiedän että hän suuttuisi jos saisi tietää, että valehtelin. En vain halua hänen suuttuvan. En halua nähdä taas sitä pettynyttä ilmettä. "Taas sä teit sen." "Kerron sun vanhemmilles". Ei vittu.

Haavoja on niin vaikea peittää kun asumme yhdessä. Kuitenkin pariskuntana näemme toisistamme paljasta pintaa ihan ilman mitään seksuaalissävytteistä ilmapiiriäkään, kuten suihkussa käydessä tai vaatteita vaihtaeesa. Varsinkin nyt kun on kesä, niin paljasta pintaa on näkyvillä enemmän. Olen tyhmä.

Otin laastarin pois ja ja jäljet ovat edelleen selvät. Eivät todellakaan menisi enää poikaystävälleni läpi. Mitä hittoa minä teen?

Kuva: http://ipadwallpaperportal.com/wp-content/main/2011_03/sad-danbo.jpg