Humalaisen höpinää

Ei vittu elämästä ei tule taas mitään.

Fysioterapeuttikäynnit... turhaa. Ei se edes tiennyt mikä on vulvan vestibuliitti. Antoi vain jumppaohjeita, jotka olin jo aiemmin lukenut netistä.

Poikakaverilla menee hermot kun haukun itseäni koko ajan. En ihmettele, itsellänikin menisi jo hermot. Minä vain vihaan itseäni, siksi teen tätä. Haluan viiltää... viiltää todella syvää.

Anteeksi sekava ja lyhyt päivitys, olen humalassa. Tämä vain purkautuu minusta näin.

Kaikki kuolee mun unissain

Äiti, isä, poikaystävä, lemmikit, sisarukset, syntymättömät lapset, tuntemattomat henkilöt, minä. Tuntuu, että unissani kuolevat nykyään kaikki. Viime yön unet olivat erityisen sekavia ja sisälsivät mm. lentokoneturman ja oman (kuvitteellisen) lapseni kuoleman. 

Kaikki varmasti näkevät inhottavia unia aika ajoin, mutta itselläni unessa koetut tunteen jäävät ns. päälle. Herätessäni olen ahdistunut ja masentunut, vaikka tiedän, että kaikki oli vain unta. Pelkään läheisten kuolemaa enemmän kuin mitään ja ehkä siksi nämä asiat vainoavat minua öisin. 

Unissani ei ole hulluja murhaajia tai hirviöitä, vaan tapahtumia jotka tuntuvat todellisilta ja samalla niissä on jotain todella hämäräperäistä, mikä tekee unesta pelottavan. Saatan olla jossakin tutussa ympäristössä, jossa tapahtuu kuitenkin jotain outoa, esim. kukaan ei puhu tai tuijottaa minua oudolla ilmeellä. Ihmiset kuolevat luonnollisilla tavoilla unissani; katolta putoaa jäätä tai lentokone syöksyy maahan. Itse en voi unissani muuta kuin katsoa vierestä kun kaikki tapahtuu. Unissani on usein monta tekijää ja muuttujaa ja joskus unet sulautuvat ja ottavat vaikutteita edellisistä unista, saatan jopa nähdä unta unen sisällä. Se ei ehkä kuulosta pelottavalta, enkä unissani yleensä ole peloissani, mutta todella ahdistavaa se on.

 Yritin etsiä kuvaa, joka parhaiten kuvastaisi unieni järjettömyyttä. Tämä osui lähimmäksi. ahdistava ja tuntuu jostain syystä todelta.

Olen ollut myös superstressaantunut opinnoistani, jotka alkavat ensi viikolla. Olisi vielä niin paljon tehtävää, ennen kuin itse opinnot alkavat: opiskelijakortin tilaus, kielikursseille ilmoittautuminen jne. Kaikki tuo vain tuntuu niin ylivoimaiselta, kun itse uusi opiskelupaikkakin jännittää ihan tajuttomasti.

Jotain positiivistakin on tapahtunut. Sain itseni vihdoin ja viimein käymään omalääkärin luona ja hän teki minulle lähetteen fysioterapiaan lantionpohjalihas jumppailua varten. Ensimmäinen fysioterapia kerta onkin  sitten syyskuun puolella. Toivottavasti siitä olisi hyötyä tähän vestibuliittiin, kun sain taistelutahtoni vihdoin takaisin. 

Pääsin myös mielenterveyskuntoutujien tukiryhmään varasijalta! Olen samaan aikaan iloinen ja samaan aikaan hermostuttaa. Noh, sekin alkaa vasta ensi kuun puolella, joten kyllä tässä riittää aikaa pohdiskella asiaa.

Kuva: http://data.whicdn.com/images/52369306/1334590327_4ever_alone_gag_original.jpg

Miksen voi vaan lopettaa?

Poistin aiemman tekstin, sillä se alkoi nolottaa näin jälkeenpäin. Miten sitä voikaan olla niin neuroottinen? Keksin aina itselleni jotain hölmöjä vaivoja, siksi luulin pitkään että kuvittelin masennuksenikin.

Olen taas viillellyt ja hävettää mielettömästi. Poikakaverini ei tiedä, sillä peitin haavat laastarilla ja väitin kaatuneeni töissä. Hän oli aluksi tosi epäileväinen, koska muutama haava ei ollut peittynyt laastarin alle ja hän sanoi niiden näyttävän partaterän jäljiltä. Sain kuitenkin vakuuteltua hänet.

Noh pari päivää on mennyt ja poikakaverini on alkanut jo ihmettelemään miksen ota laastaria pois. En enää tiedä miten voisin piilotella haavojani. Totuuden kertominen tuntuisi tässä vaiheessa vielä kauheammalta, sillä tiedän että hän suuttuisi jos saisi tietää, että valehtelin. En vain halua hänen suuttuvan. En halua nähdä taas sitä pettynyttä ilmettä. "Taas sä teit sen." "Kerron sun vanhemmilles". Ei vittu.

Haavoja on niin vaikea peittää kun asumme yhdessä. Kuitenkin pariskuntana näemme toisistamme paljasta pintaa ihan ilman mitään seksuaalissävytteistä ilmapiiriäkään, kuten suihkussa käydessä tai vaatteita vaihtaeesa. Varsinkin nyt kun on kesä, niin paljasta pintaa on näkyvillä enemmän. Olen tyhmä.

Otin laastarin pois ja ja jäljet ovat edelleen selvät. Eivät todellakaan menisi enää poikaystävälleni läpi. Mitä hittoa minä teen?

Kuva: http://ipadwallpaperportal.com/wp-content/main/2011_03/sad-danbo.jpg

Blood is red and tears are blue

Tällä hetkellä en voi muuta kuin vihata itseäni. Lupasin itselleni ja ennenkaikkea poikaystävälleni, etten enää satuttaisi itseäni enää. Tänään kuitenkin viilsin itseäni partaterällä. Ihan turhaa, ei siitä tullut kuin pha mieli kummallekin.

Haluan lopettaa viiltelyn, mutta en kuitenkaan itseni vuoksi, vaan poikaystäväni vuoksi. En halua, että hän on surullinen minun takiani. omasta puolestani... ihan sama.

Minua myös pelottaa, että poikakaverini kertoo vanhemmilleni tästä. Hän nimittäin jo melkein uhkasi tehdä niin. En tiedä voisinko antaa sitä anteeksi, haluan vain käpertyä itseeni ja olla rauhassa. Ei muiden tarvitse tietää ongelmistani.

Nuorisoasemalla en tule enää näkemään samaa henkilöä, sillä hän siirtyi muihin töihin. Minulla on uusi aika ensi viikolla. En jaksaisi nähdä uutta työntekijää, en jaksa taas aloittaa koko rumbaa alusta.

Haluan pois täältä.

Comeback

Olen vielä elossa, vaikkei minusta ole kuulunutkaan mitään. Syksyllä olin niin poikki etten jaksanut enää kirjoittaa ja lopulta mietin, että kannattaako tämä enää. Päätin nyt kuitenkin tulla takaisin.

Paniikkioireeni ovat helpottaneet huomattavasti kun koulu on ohi. Minulla kuitenkin todettiin masennus ja lääkitystäni suurennettiin, mikä omalta osaltaan jo auttoi jännittämiseen. Kuitenkin mieliala on käynyt välillä tosi pohjalla, olen myös satuttanut tahallisesti itseäni, mutta pyrin pääsemään siitä eroon.  Käyn nykyään kuntani nuorisoasemalla juttelemassa, sillä olen jo valmistunut koulusta.  Nuorisoasemalta olen saanut myös apua seksuaalipuolen ongelmiin, vaikkei vestibuliittia olekaan vielä saatu hoidettua.

Olen nyt kesätöissä kaupassa. Välillä töissä menee vähän paremmin ja välillä tosi huonosti, niin että on itku kurkussa. Töissä olo ei enää kuitenkaan ahdista ja jännitä samalla tavalla kuin ennen. Uskallan jo toivoa, että turha panikointi on oikeasti alkanut vähentymään. Vielä pitäisi saada seksijutut ja mieliala kuntoon.

Vieläkään kukaan muu kuin ammattiauttajat ja poikaystäväni eivät tiedä masennuksestani. Kerroin aiemmin, että äiti oli löytänyt lääkkeeni, valehtelin hänelle kuitenkin noin puoli vuotta myöhemmin, että olin lopettanut niiden käytön ja voin paremmin. Se oli emävale, minulla oli juuri todettu masennus ja lääkemääräni tuplattu. Tiedän ettei pitäisi valehdella, mutta en halua että hän on huolissaan.

Hain myös eräänlaiseen tukiryhmään mielenterveyskuntoutujille, mutta olen varasijalla päästä sinne, sillä ilmottauduin hitusen liian myöhään. Toivoisin kuitenkin pääseväni mukaan, sillä olisi mukava jutella muiden kanssa asiasta face-to-face kun ei omalla lähipiirilleen siitä pysty puhumaan.

Myöhemmin lisää, lupaan alkaa kirjoittamaan tätä taas aktiivisesti!