Olen vielä elossa, vaikkei minusta ole kuulunutkaan mitään. Syksyllä olin niin poikki etten jaksanut enää kirjoittaa ja lopulta mietin, että kannattaako tämä enää. Päätin nyt kuitenkin tulla takaisin.
Paniikkioireeni ovat helpottaneet huomattavasti kun koulu on ohi. Minulla kuitenkin todettiin masennus ja lääkitystäni suurennettiin, mikä omalta osaltaan jo auttoi jännittämiseen. Kuitenkin mieliala on käynyt välillä tosi pohjalla, olen myös satuttanut tahallisesti itseäni, mutta pyrin pääsemään siitä eroon. Käyn nykyään kuntani nuorisoasemalla juttelemassa, sillä olen jo valmistunut koulusta. Nuorisoasemalta olen saanut myös apua seksuaalipuolen ongelmiin, vaikkei vestibuliittia olekaan vielä saatu hoidettua.
Olen nyt kesätöissä kaupassa. Välillä töissä menee vähän paremmin ja välillä tosi huonosti, niin että on itku kurkussa. Töissä olo ei enää kuitenkaan ahdista ja jännitä samalla tavalla kuin ennen. Uskallan jo toivoa, että turha panikointi on oikeasti alkanut vähentymään. Vielä pitäisi saada seksijutut ja mieliala kuntoon.
Vieläkään kukaan muu kuin ammattiauttajat ja poikaystäväni eivät tiedä masennuksestani. Kerroin aiemmin, että äiti oli löytänyt lääkkeeni, valehtelin hänelle kuitenkin noin puoli vuotta myöhemmin, että olin lopettanut niiden käytön ja voin paremmin. Se oli emävale, minulla oli juuri todettu masennus ja lääkemääräni tuplattu. Tiedän ettei pitäisi valehdella, mutta en halua että hän on huolissaan.
Hain myös eräänlaiseen tukiryhmään mielenterveyskuntoutujille, mutta olen varasijalla päästä sinne, sillä ilmottauduin hitusen liian myöhään. Toivoisin kuitenkin pääseväni mukaan, sillä olisi mukava jutella muiden kanssa asiasta face-to-face kun ei omalla lähipiirilleen siitä pysty puhumaan.
Myöhemmin lisää, lupaan alkaa kirjoittamaan tätä taas aktiivisesti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti