Pikaisia kuulumisia

Hei. Minusta ei ole kuulunut pitkään aikaan mitään, mutta se johtuu siitä, että pääni on räjähtämäisillään huolista, murheista ja stressistä enkä ole siksi jaksanut kirjoittaa.

Paljon on tapahtunut. Äiti löysi lääkkeeni ja höösää nyt jatkuvasti. En olisi halunut, että hän saa tietää, sillä arvasin, että hän hössttäisi. Sitä paitsi en halua olla epäonnistunut tyttärenä. Heikko, lääkkeitä popsiva surkimus. Huoh. Menen syyslomaksi kotiin, saa nähdä mitä siitäkin tulee. Kotiin on ollut aina kiva mennä, mutta nyt ahdistaa. En ole kertonut koko totuutta äidilleni, sanoin vain, että minulla on esiintymisjännitystä (joka oikeasti on onglemistani ehkä pienin.)

Poikaystäväi haluaa muuttaa kanssani yhteen. Näytin aluksi vihreää valoa, mutta nyt alkaa epäilyttää. Raha on aina kysymysmerkki ja lisäksi kouluni lähellä ja ympäryskunnissa ei ole meille sopivia asuntoja tarjolla. En halua mennä liian kauas asumaan, sillä tiedän miltä pitkä koulumatka tuntuu enkä ole tällä hetkellä henkisesti kovin vakaa. Töihin meno koulun ohella tuntuu liian raskaalta ja poikaystävänikin on työtön. Nyt kun aloin epäröimään, poikaystäväni on vihainen. Jee.

Näiden lisäksi kouluhommat stressaa ja tietyt naamat koulussa ärsyttää. Ruoka ei maistu, väsyttää koko ajan ja aivot ovat solmussa.

Tämä oli vain tällainen lyhyt tilannekatsaus postaus, en jaksa vaivata tällä hetkellä aivojani enempää. Menen päikkäreille, öitä.

Kohti parempaa päivää

Tässä on ollut taas parin viikon tauko, sillä olen suorastaan hukkunut koulutehtäviin. No ei niistä sen enempää.

Olen alkanut tottua lääkkeisiin. Enää ei ole sellainen sekava ja humaltunut olo vaan tunnen itseni kutakuinkin normaaliksi. Uutena sivuvaikutuksena olen tosin alkanut hikoilemaan enemmän, tai saman verran kuin ns. "normaalit" ihmiset. Itse siis yleensä hikoilen todella vähän: en edes hikoile saunassa! Aiemmin hikoilin vain urheilusuorituksia tehdessäni ja silloinkin vain jaloista, kasvoista ja niskasta. Nyt kuitenkin olen alkanut hikoilemaan saunassa, jumpassa niskani on ensimmäisen viiden minuutin jälkeen litimärkä ja pyöräilyn jälkeen minun lävitseni menee kuumia aaltoja. Minua tämä on ahdistanut ja tuntunut hyvin kiusalliselta, sillä en ole tottunut tällaiseen. Jumpassakin katson jatkuvasti kelloa, sillä hikoiluni vuoksi en viihdy siellä.
Tänään huomasin kuitenkin kivan jutun: kun pyöräilin tänään kouluun, minulla ei ollut lainkaan kuuma! Tänään menen jumppatunnille ja toivon, että tämä karsea hikoilu olisi oikeasti mennyt muidenkin sivuoireiden kanssa pois!

Olen myös alkanut näkemään outoja unia. Niissä ei yleensä ole mitään järkeä ja ne ovat yleisluonteisesti ahdistavia. Eräs yö näin siskoni kuolevan ja toisessa minuun sattui aivan älyttömästi (en muista unen sisältöä). Hämmentävin yö oli kuitenkin sellainen, josta en ole varma olivatko tapahtumat unta vai totta. Sinä yönä sätkin ja tärisin omassa sängyssäni enkä voinut lopettaa sitä. En tosiaan ole varma, oliko se unta.

Vaikka en ole enää yleisesti ahdistunut, saan välillä ns. "ahdistuspiikkejä", jolloin en voi muuta kuin iskeä pääni pulpettin ja velloa ahdistuksessa. Nämä piikit kestävät harvemmin pitkään, lähinnä joitakin tunteja, kun normaalisti koko päiväni olisi pilalla. Ahdistumisen jälkeen saatan kuitenkin yht äkkiä saada hirveästi virtaa ja eloa itseeni. Aamuisin ahdistus saattaa iskeä heti kun herään, mutta se yleensä helpottaa, kun syön lääkkeen. Ahdistukseni on siis jollain tasolla voimakkaampaa kuin ennen, mutta mieleni kohoaa siitä tilasta paljon helpommin. Itse koen tilanteeni olevan nyt parempi kuin ilman lääkkeitä.

Positiivisena merkkinä olen myös huomannut sen, että olen paljon sosiaalisempi ja puheliaampi kuin ennen. Olen tästä hyvin iloinen, sillä nyt minulla on tunne, että voin seurustella ihmisten kanssa normaalisti. Toisaalta olen myös alkanut vahingossa möläyttelemään asioita, kuten eräälle koulututulleni mainitsin epäsuorasti, että seksielämässäni ei ole kaikki ok. Tämä ei ole siis lainkaan tapaistani! Piilottelen ja häpeilen heikkouksiani minkä kerkeän. Jälkikäteen möläytykseni onkin hävettänyt aika paljon.

Yritän kuitenkin pitää mieleni korkealla ja uskoa että paremmat päivät tulevat vielä joskus. Aina ei siltä tunnu, mutta luulen ottaneeni askeleen kuitenkin niitä päiviä kohti.

Kuva: http://dealingwithproblemsinlife.blogspot.fi/2012/07/how-to-have-better-days-part-1.html

Ihan aineissa

Nyt on olen käyttänyt lääkkeitä sen muutaman päivän ja huippaus on helpottanut huomattavasti. Kuitenkin minulla on ollut univaikeuksia, ensimmäisenä yönä nukuin vain pari tuntia ja viime yönäkin kesti aika pitkään ennnekuin nukahdin. Olo on jatkuvasti kuoleman väsynyt, mutta samaan aikaan mukamas pirteä lääkkeiden takia.

Tänään minulla oli pari esitelmää, joita ennen otin sitten Propralia. Huomasin kyllä, että Sepram lääkehuuruissani en ollut niin jännittynyt ennen esitelmää kuten normaalisti, mutta päätin varulta ottaa myös Propralin. Ihmeellistä kyllä se auttoi jännitykseen! En tiedä johtuiko tämä sitten psykologisista syistä, mutta minua ei jännittänyt niin paljoa seistä luookan edessä. Minulla jännitykseen liittyy hyvin voimakkaaseti puristumisen tunne rinnassa ja tiheä hengitys, mutta nyt niitä ei ollut.

Olen kuitenkin huomannut, että aamuisin kun olen ottanut masennus/ahdistuslääkkeen (Sepramin), minä suorastaan tunnen kuinka se "nousee päähän". On vähän semmoinen olo kuin olisi aineissa. Pää on jotenkin "pehmeä", keskittymiskyky on pienempi ja ajatuksen juoksu hitaampaa. En minä mikään kuolaava ääliö siis ole, mutta hiukan juopuneelta olo tuntuu.Iltaa kohden tunne kyllä usein tasoittuu. Olen kyllä sosiaalisempi ja iloisempi kuin aiemmin, mutta samalla minua vaivaa olo, että en ole oma itseni.

Olen kuitenkin iloinen, että oma ahdistukseni ei ole pahentunut, sillä monilla lääkkeiden käytön alettua ensimmäiset kaksi viikkoa ovat yhtä helvettiä. Ei, oma mieleni on suorastaan kevyt, ehkä vähän liiankin kevyt.

Kuva: http://9gag.com/gag/127363

Pills, pills, pills of joy

Kävin ennen viikonloppua hakemassa itselleni lääkkeet, mutta en uskaltautunut ottamaan kuin vasta tänään ensimmäisen. Minulle oli siis määrätty Propralia ja Sepramia. Propral on eräänlainen beettasalpaaja, joka ei vaikuta aivoihin vaan sydämmeen ja sen sykkeesen eli auttaa lähinnä paniikkitilanteissa. Ajattelin käyttää näitä lähinnä silloin jos minulla on esitelmä tulossa, ennaltaehkäisemään jännitystä. Sepram on puolestaan masennuslääke, mutta käytän itse pienempiä määriä kuin masennuspotilaat, tarkoituksena siis vähentää yleistä ahdistuneisuutta.

Tänä aamuna otin tosiaan ensimmäisen Sepram lääkkeni. Lievästi sanottuna jännitti, sillä tuollan lääkkeellä voi olla ties minkälaisia sivuvaikutuksia. Olin kuitenkin päättänyt tehdä sen tänään, joten en voinut perääntyä.

En tiedä kuvittelinko vain, mutta minulle taisi tulla hyvin pian sivuvaikutuksia. Aivan aamusta minulla oli lievää sormien nykimistä, kuumia aaltoja, suun kuivumista sekä huimausta. Yksi kavereistani ihmetteli kun näytin niin järkyttynyeeltä (en siis ollut kertonut kenellekään paitsi poikakaverilleni aloittavani lääkitystä), vaikken järkyttynyt ollutkaan. Kai minulla silmät sitten sen verran päästä seisoivat, että näytin kauhistuneelta.

Iltapäivällä minulla alkoi jokin hyperaktiivinen vaihe tai siis olin kumman sosiaalinen ja puhelias ja mminua nauratti koko ajan. Olo oli koko ajan hirmu ristiriitainen: väsynyt, mutta virkeä; kananlihalla vaikka oli kuuma.

Tällä hetkellä olo alkaa olla lähes normaali suun kuivuutta lukuunottamatta.Vähän mielialat heittelevät, äsken oli hiukan surumielinen(?) olo, nyt taas enemmän plussan puolella. Tähän voisi melkein tottua, vaikkei tätä todelliseksi onneksi voi oikein kutsua. Toivottavasti saan yöllä nukutuksi, unettomuus näiden lääkkeiden käytön yhteydessä on yleistä.

Sain tänään myös kuraattorilta kirjan lainaan. Kirja on Anthony De Mellon kirjoittama "Havahtuminen", joka ainakin takakannen mukaan "avartaa henkisen elämän horsontteja purkamalla elämävalheita ja ehdollistumia, jotka sumentavat ymmärrystä ja kaventavat elämää". 

En tiedä miksi kuraattori antoi minulle juuri tämän kirjan, hän vain soitti minulle ja sanoi, että hänellä on minulle kirja. En koe olevani mitenkään hengellinen ihminen, mutta eipä minun kannata kirjaa vielä tässä vaiheessa tuomita ennen kuin olen kansia edes avannut.

Kuva: http://synergybroadcast.com/blog/?p=4328

Jännittää, ahdistaa, paniikki!

Tänään iski lukuvuoden ensimmäinen paniikki/ahdistuskohtaus keskellä koulupäivää, luokan edessä. Olen välttynyt tähän mennessä esitelmiltä yms, ja tänään sitten piti ensimmäistä kertaa tänä lukuvuonna olla luokan edessä. Meidän piti siis pienissä ryhmissä esiintyä luokan edessä englanniksi. Itsellänihän on kokemusta englannin puhumisesta, sillä minulla on ulkomaalaisia ystäviä, mutta jo ennen tunnin alkua olin todella jännittynyt ja satavarma siitä, että jäädyn esityksessä.

Omaa vuoroani odotellessa en osannut muuta kuin hypistellä hiuksiani ja väännellä käsiäni hermostuksissani. Monta kertaa minun teki mieli sanoa yhdelle kaverilleni, joka esiintyi kanssani, että nyt en oikeasti pysty. 

Kun viimein tuli minun vuoroni puhua, jäädyin ensin totaalisesti. Sitten aloin vapista ihan älyttömästi, ei siis mitään perus jännitysvapinaa, vaan koko kroppani tuntui hytkyvän. En tiedä miltä se todellisuudessa näytti, mutta siltä minusta tuntui. Päässäni kaikui vain "en pysty tähän, en pysty." 

Tunsin vain kuinka kaikki tuijottivat ja ryhmäläiseni näyttivät siltä kuin olisivat miettineet, että pitäisikö heidän ottaa ohjat käsiinsä. Lopulta sitten avasin suuni ja puhuin. En muista mitä puhuin tai puhuinko edes kieliopillisesti oikein, mutta pääsin tilanteesta pois.

Kun pääsin omalle paikalleni, ei ollut itku kaukana. En oikeastaan tiedä minkä takia minua itketti, sillä olinhan kuitenkin onnistunut selviämään tilanteesta. Työnsin kyyneleet pois, mutta olo on silti edelleen surkea ja tuntuu, että olisin epäonnistunut täydellisesti.

Minua on alkanut ahdistamaan kaikki luokan edessä esiintymiset ja arviointi tilanteet. Ennen pystyin sujuvasti pitämään esitelmää luokan edessä, mutta en enää. Inhottavinta jutussa on, että ala, jota opiskelen on hyvin esiintymispainotteista ja vaatii siis esiintymistaitoja. Luulisi, että jatkuvaan esiintymiseen tottuisi, mutta itselleni on tullut suorastaan esiintymiskammo. Joskus muistan tosissani haaveilleeni Idolsiin menoa, mutta nyt pelkkä ajatuskin hirvittää.

Kävin tänään myös muuten kuraattorilla. Hän oli sitä mieltä, että minun kannattaisi hakea lääkkeet, sillä enpä minä mitään siitä menettäisi. Jos ei toimi, niin sitten lopetan. Alan kyllä kallistua itsekin samoille linjoille ja ajattelin varmaan tänään tai huomenna kipaista apteekissa jos rohkeutta riittää.

Oli muutenkin tosi kiva jutella pitkästä aikaa kuraattorin kanssa, erityisesti seksiongelmistani, sillä en pysty kenenkään muun kanssa niistä juttelemaan.

Kuva: http://www.publicspeakinginternational.com/blog/?Tag=stage%20fright

Kysymyksiä elämästä

Viime viikonloppu oli itsetutkiskelun paikka. Minulta kysyttiin monia yksinkertaisia, mutta tärkeitä kysymyksiä, joihin en osannut kaikkiien edes vastata. Päätin listata tähän muutaman kysymyksen, joista jokaista jouduin pohtimaan tosissani.

Mistä haaveilet?
Haaveilen yhteisestä asunnosta poikakaverini kanssa, opiskelusta yliopistossa, sekä siitä että kaikki muuttuisi vielä jonain päivänä paremmaksi.

Mitä haluaisit harrastaa?
En tiedä. Käyn toki välillä jumppailemassa, mutta vain sen takia, että en lihoisi. Olen lopettanut monet harrastukseni itsetunnon puutteen vuoksi, enkä sen takia tiedä mistä harrastuksesta voisin nauttia.

Mitkä asiat tekevät sinut onnelliseksi?
Minulle läheiset ihmiset. Perheeni, poikaystäväni, muutama ystävä.

Mitä haluat tehdä tulevaisuudessa, opintojen jälkeen?
En tiedä. Kun ihmiset kysyvät mitä tulevaisuuden suunnitelmia minulla on, vastaan aina, että aion opiskella. Mutta mitäpä opiskelujen jälkeen? Ajatus vakituisen duunin aloittamisesta tuntuu hirveältä, enkö voisi aina vain opiskella? Tuntuu välillä ettei minulla ole tulevaisuutta.

Millä tavoin olet luova tai toteutat itseäsi?
En enää mitenkään. Minä olen kirjoittanut tarinoita, tanssinut ja näytellyt. Lopetin nuo kaikki aikanaan, itsetunnon puutteen vuoksi. Anteeksi nyt taisin valehdella. Kyllähän minä toteutan itseäni kirjoittamalla tätä blogia! En tullut aiemmin sitä ajatelleeksi, koska en koe itseäni mitenkään erityisen hyväksi tässä. Aiemmin koin oikeasti itseni hyväksi kirjoittajaksi, tanssijaksi ja näyttelijäksi, mutta tämä blogin kirjoittelu... noh, en oikein tiedä, tällaista ajatusten sekamelskaahan tämä on, kuin päiväkirjaa kirjoittaisi. Tai siis...eihän kukaan voi olla hyvä tai huono päiväkirjan kirjoittamisessa, vai mitä?


Viimeisen kysymyksen kysyin minä itse:

Onko elämäsi merkityksellistä?
Tähän en osaa itse vastata. Minulla on ympärilläni ihania ihmisiä, joista välitän ja joista haluan pitää kiinni. Tässä suhteessa elämäni on merkityksellistä: minulla on jotain josta en halua luopua.
Mutta....
en koe olevani tarpeeksi hyvä tänne. Näen itsessäni virheitä ja peilaan itseäni jatkuvasti muihin. Voisin haukkua itseäni loputtomiin, mutta jopa minun on välillä sensuroitava omia tekstejäni, jotta ne eivät vaikuttaisi liian negatiivisilta. En ajattele muiden olevan virheettömiä, tai että minä olisin maailman huonoin ihminen maailmassa. Elämä tuntuu nyt vain liian kuormittavalta. Tuntuu kuin en sopisi siihen muotiin, jonka kulttuurimme on muovannut meille.

Kiukkupussi

Olen ollut viime päivinä aivan älyttömän kiukkuinen. Yksi syy siihen on ollut ongelmat tietokoneeni kanssa, ja minulla on aivan järjettömän lyhyt pinna mitä tietokoneisiin tulee. Olen raivonnut kahtena päivänä itseni ihan uuvuksiin ja eilen jopa huusin poikakaverilleni puhelimessa, vaikka hän oli koko ajan yrittänyt toimia atk- tukenani nämä kaksi päivää. Ihan hävettää kuinka naurettavasta asiasta voi vetää noin älyttömät pultit, kun kuitenkaan mitään hengenhätää ei ole. Vuoroin olen raivonnut ja vuoroin itkenyt sekä itsekseni, että atk- tukihenkilölleni.

Tänään oli myös koulussa pinna kireällä. Eräs kouluhomma stressaa minua älyttömästi, sillä minulla on semmoinen olo, että koko hommasta ei tule mitään. En koe hallitsevani koulutyötä, vaan raahaudun ryhmän jäsenieni mukana ja annan heidän tehdä kaiken. Kun joku kysyy minun mielipidettäni asiaan, kohauttelen vain olkapäitäni. Yleensä olen hyvin motivoitunut koulunkäyntiin ja piiskaan itseäni, jotta saan parhaan mahdollisen arvosanan, enkä ole KOSKAAN kaatanut töitä muiden niskaan ja jäänyt itse pyörittelemään peukaloita. En vain jotenkin saa ryhmämme kokoontuessa suutani auki, tai pikemminkin en saa aivojani lainkaan työskentelemään, sillä päässä vain pyörii, että nyt mennään metsään ja lujaa. Muutaman kerran olen kyllä Facebookissa aloittanut keskusteluja ryhmätyöhön liittyen, mutta mitään kovin järkevää en ole saanut aikaiseksi.
Loppupäivästä pinna kiristyi entisestään, enkä osannut muuta kuin tiuskia ihmisille, jotka kysyivät minulta neuvoja koulutehtävää varten (kysymys kuuluukin, että miksi juuri minulta kysyttiin apua). Eräs koulukavereistani kysyikin onko minulla kaikki ok, kun olen niin hiljainen. Enpä osannut todeta siihen muuta kuin, että ainahan minä olen hiljaa.

Viikkoni on ollut tähän asti siis lähinnä itkemistä ja kiukkuamista. Olen selvästi taantumassa uhmaikään. Okei, osasyynä on tyhmä tietokoneeni ja osasyynä se, että koulussa käynti vituttaa. Tuntuu etten osaa tai olen liian tyhmä alalle. Lisäksi on kauhea ikävä kaveriani, joka ei enää jatkanutkaan tänä vuonna koulussa. Ilman häntä kaikki tuntuu niin ikävältä.

Vauvan ilme kuvastaa hyvin omaani

Kuva: http://therandomrenamers.deviantart.com/art/Angry-baby-139611827

Ei kinosta!

Olen huomannut muutoksia itsessäni edelliseen lukuvuoteen verrattuna. Tätä vuotta on leimannut tähän asti jatkuva "ei kinosta" -asenne. Opinnot turhauttavat, mutta eivät niin paljoa, ettenkö saisi hommia tehtyä kunnialla loppuun asti. Ei, eniten tämä asenteen muutos kohdistuu ympärilläni oleviin ihmisiin.

Koulussa ei kiinnosta jutella kenenkään kanssa, ei edes kavereiden. Muiden puhe kulkeutuu jotenkin kummallisesti ohi omien korvieni, samalla kun itse tuijotan seinää tai ruokalassa omaa lautastani. Välillä havaitsen etäisesti, että ympärilläni ihmiset käyvät kovaa keskustelua, mutta en jaksa liittyä mukaan, saati edes kuunnella mistä on kyse. Joskus saatan erottaa keskustelusta oman nimeni, kun minulta kysytään jotain, johon yleensä vastaan mahdollisimman lyhyesti.

Kotona (tai kämpillä, ihan miten vaan) en jaksa jutella kämppisteni kanssa, varsinkaan iltaisin. Ellen ole lähes varma siitä, että saan olla oman huoneeni hiljaisuudessa, isken oven kiinni. Minua ei haittaa, jos kämppikseni kysyvät vaikka yksittäistä asiaa tai tulevat syömään keittiöön samaan aikaan kuin minä, mutta en jaksa hölöttää pitkiä aikoja. Varsinkin toinen kämppiksistäni on kova puhumaan ja yritän parhaani mukaan olla jumiutumatta keskusteluun hänen kanssaan, vaikka hän on tosi mukava. En vaan yksinkertaisesti jaksa, eikä kiinnosta. Tulee vain sellainen olo, että haluaa olla rauhassa, vaikka olisi kuolettavan tylsää vain istua omassa huoneessaan.

Välillä minulla on kuitenkin päiviä, että jaksan puhua ihmisille koulussa ja kotona. Sanon näitä päiviä hyviksi päiviksi, viime viikolla niitä oli yksi. Silloin kun en jaksa puhua, on mieleni usein äkäinen, ahdistunut tai murheellinen. Olen kuitenkin pohtinut mistä tämä mielenmuutos johtuu, sillä viime vuonna ihmiset kiinnostivat minua enemmän kuin nykyään, vaikka olin  jo silloinkin ahdistunut.

Ai niin! Sain ajan kuraattorille! Tosin venyy seuraavalle viikolle, mutta pääasia, että pääsee jutustelemaan ja kuulemaan hänen mielipiteensä siitä, että kannattaisiko aloittaa lääkitys.

Kuva: http://anxietytreatmenthub.com/types-of-anxiety-disorders/social-anxiety-disorder/social-anxiety-disorder-symptoms/

Alamäkeen

Tämä kesä meni sen verran hyvin, että jaksoin jo uskoa, että ahdistukseni olisi helpottanut. En olisi voinut olla pahemmin väärässä, alamäki vaan jatkuu.

Olen jaksanut toitottaa itselleni ja muille, että jatkan tätä koulutusta, vaikkei se hirveästi kiinnosta, koska koulussa on niin mahtavia tyyppejä. Mutta mahtaako tuo olla ihan totta? Jos koulussani on kerta niin mahtavia tyyppejä, miksi sitten en uskalla avata suutani? Miksen uskalla sanoa mielipiteitäni ääneen? Miksi esitelmät luokan edessä jännitävät kuolettavan paljon? Miksi vaivun horrokseen enkä osallistu keskusteluun?

Onko kyse siitä, että olen huijannut itseäni? Jotenkin tämä tuntuu oudolta, sillä minua ei ahdista kouluun lähtö, vaan se alkaa vasta kun olen päässyt sisälle. Olen myös pohtinut mahdollisuutta, että otan paineita, koska en hyväksy itseäni sellaisena kuin olen. Muut ovat hauskoja, vitsikäitä, esiintymisvalmiita ja alalle sopivampia kuin minä. Olen itseasiassa luokkani hiljaisin ihminen. Olen kyllä luonteeltani hiukan ujo persoona, mutta en koe olevani oikeasti niin hiljainen, sillä osaan olla myös sosiaalinen. Kuitenkin jokin saa minut koulussa tukahtumaan, enkä pysty käyttämään luovuuttani lainkaan. Välillä saatan ihmisten ympäröimänäkin vain tuijottaa tyhjyyteen, enkä pysty osallistumaan keskusteluun.

Olen oikeasti ruvennut miettimään lääkityksen aloittamista. Kouluhuolien lisäksi seksielämä menee taas ihan päin mäntyä. Poikaystävä turhaantuu ja minä suutun itselleni. Seksi ja kaikki siihen liittyvä ahdistaa vain enemmän ja enemmän, sen on huomannut poikaystävänikin. Nimittäin viime viikonloppuna hän kysyi minulta suoraan, että enkö enää pidä siitä, että hän koskee minuun. En tiedä. En oikeasti tiedä.

Koulun vielä jaksaisinkin ilman lääkkeitä, mutta seksi alkaa tuntumaan jo ylivoimaiselta. Mielialalääkket tuskin koko ongelmaa ratkaisivat, mutta ymmärrän nyt että tilanne on alkanut oikeasti karkaamaan käsistä. Seksiä ei pysty pakenemaan, se tulee vastaan joka paikassa: televisio ja muu media huutavat sitä jatkuvasti, koulussa kaikki puhuvat ja vitsailevat siitä.

Tavallaan ymmärrän nyt miltä esimerkiksi homoseksuaaleista voi tuntua, vaikka tilanteeni on toki täysin erilainen. Pahinta on se kauhea yksinäisyyden tunne: kukaan ympärilläni olevista ei voi ymmärtää miltä minusta tuntuu. Ne harvat joille olen ongelmastani kertonut, eivät tunnu ymmärtävän kuinka paljon vulvan vestibuliitti vaikuttaa elämääni. Se vaikuttaa jokaiseen päivääni, ei varmasti ole ollut päivää jolloin en olisi asiaa ajatellut.

Kuva: http://209.197.68.184/

Back to school

Työt on ohitse ja koulut taas alkaneet. Olin aluksi aivan innoissani: ei enää puuduttavaa tylsää työtä ja laiskoja työkavereita, vaan opiskelua ja kivoja kavereita! Kaikki ei kuitenkaan ole mennyt ihan suunnitellusti...

Sain kuulla, että eräs hyvä ystäväni (josta aikaisemmin kirjoitin blogikirjoituksen) ei jatkakaan enää samassa koulussa kanssani. Olin aika järkyttynyt ja hämmentynyt asiasta, mutta en ole vielä kunnolla ymmärtänyt sitä, etten näe häntä enää niin usein. Alun perin hänen oli tarkoitus jatkaa, mutta suunnitelmat muuttuivat ja se tuntui suorastaan iskulta kasvoihin. Olen toki onnellinen hänen puolestaan, onhan hän sentään ystäväni. Onneksi minulla on muitakin kavereita koulussa, joten eiköhän tästä jotenkin selvitä eteenpäin.

Toinen vastoinkäyminen iski minua oppitunnilla. Minulla oli uusi opettaja, jolla oli hyvin mielenkiintoinen tapa pitää nimenhuuto ja sitäkautta tutustua oppilaisiin. Tiedättehän näitä perinteisiä tutustumisleikkejä, joissa pitää sanoa oma nimi ja vaikkapa harrastuksensa tai lempieläimensä. Tämä opettaja keksi, että meidän jokaisen pitää kertoa jokin oma "vika" tai "vamma" itsestään. Itse hätäpäissäni, kun en muutakaan keksinyt, sanoin olevani jännittäjä. Opettaja tuntui suorastaan innostuvan asista ja alkoi kunnolla utelemaan "jännittääkö sinua nyt?" "Miten se vaikuttaa elämääsi?" koko luokan kuullen. Vastasin hiukan vältellen, että saatan joskus hyperventiloida, johon opettaja sanoi: "Meidän kaikkien tulee sitten muistaa pitää sinusta huolta, ettet vain ala täällä hyperventiloimaan ja kysyä aina, että onko nämä jutut ok sinulle ja plaa plaa plaa...."
Itse koin tilanteen TODELLA nöyryyttäväksi ja suorastaan kaduin möläytystäni. Opettaja jatkoi paasaustaan ties kuinka kauan ennenkuin siirtyi seuraavaan oppilaaseen.
Lopputunnin opettaja kruunasi sillä, että seuraavalla tunnilla jokainen tekisi esitelmän omasta ongelmastaan, joka näkyisi kaikille koulun verkkoympäristössä. Tässä vaiheessa minuun iski suunnaton paniikki. En todellakaan aio kirjoittaa jännityksestäni mitään esitelmää! Taidan suosiolla skipata seuraavat tunnit...

Että joo olipa todella rohkaiseva koulun aloitus, tekisi mieli hakea jo tässä vaiheessa ne lääkkeet apteekista (en siis ole vielä sitä tehnyt).

Ai niin, menkat eivät ole vieläkään alkaneet. Tein testin ja se oli negatiivinen, pitää varmaan tehdä varuiksi uusi.

Mutta joo toivottavasti teillä muilla alkaa syksy hiukan paremmin.

Ollako vai eikö olla... äiti?

Olen miettinyt usein millaista olisi olla äiti. Varsinkin viimeisen viikon ajan tämä ajatus on pyörinyt mielessäni sillä hyvinkin säännölliset kuukautiseni ovat titttidiii MYÖHÄSSÄ!

Olen panikoinut, rauhoitellut itseäni, ahdistunut, etsinyt tietoa netistä, taas panikoinut ja yrittänyt ryhdistäytyä. Tämä on toinen kerta elämässäni, kun kuukautiset ovat viikon myöhässä ja olen yrittänyt sata kertaa vakuuttaa itseäni, että kaikki on ok. Helpommin sanottu kuin tehty.
Minusta on suorastaan ironista ajatella, että on olemassa paljonkin ihmisiä, jotka tuskailevat kun lasta ei tahdo tulla ja samaan aikaan minä tuskailen, että toivottavasti minulla ei ole ketään ylimääräistä kannettavanani!

Noin vuosi sitten minulla oli kova vauvakuume. Lapset olivat ihania ja suloisia. Nyt olen kuitenkin eri aatoksissa. Lapset ovat edelleen minusta ihania, mutta vauvakuume on haihtunut savuna ilmaan. Ahdistuneisuuteni lisääntyessä viime vuoden aikana, minulla heräi ajatus, että voinko koskaan edes hankkia lasta. Miten voin huolehtia pienestä lapsesta, kun oma jaksaminenkin on vaakalaudalla? Kuinka jaksan kiukkukohtaukset ja uhman? Tiedän, että kaikkia vanhempia joskus rassaa ja raivostuttaa oma lapsensa. Pelkään kuitenkin, että minä hajoan. Että en jaksa huomioida lasta tai mikä pahempaa, puran pahan oloni lapseen huutamalla ja nälvimällä.

Kuukautiskriisissäni ajattelin heti, että tekisin abortin jos olisin raskaana. En mitenkään pystyisi huolehtimaan lapsesta tässä elämänvaiheessa, en taloudellisesti, enkä henkisesti. Sitten aloin miettimään asiaa kunnolla ja perinpohjaisesti, enkä enää ollutkaan niin varma tästä hypoteettisesta päätöksestäni. Ei se olisi niin helppoa. Tuskin pystyisin loikkaamaan sairaalapedille ilman mitään tunnontuskia.
Pääni meni ajatuksista totaalisen sekaisin, mutta toisaalta eipä minun tarvitse noita kysymyksiä miettiä... ainakaan toivottavasti.

Yriän ajatella mahdollisimman selkeästi, panikoimatta. Edelliset kuukautiset tulivat liian aikaisin, ehkä siksi nämä ovat myöhässä? Kroppani on ollut kovassa rasituksessa töissä ja työmatkoilla, enkä ole ehkä syönyt tarpeeksi paljon suhteessa kultukseeni. Minulla ei ole vaakaa, mutta näen peilistä, että olen laihtunut. Kuukautisten stressaaminen yleensä vielä viivästyttää niitä. Mutta....
Olen harrastanut viimeisen kuukauden aikana seksiä humalassa. Minulla on ollut välillä huimaava ja huono olo aamuisin.

Miksi aina stressaan liikaa?

Kuva: http://listsoplenty.com/pix/in-utero-amazing-pictures-from-the-womb

Suku on pahin, vai miten se menikään

Anteeksi taas pitkän tauon jälkeen. Tällä ajalla ei yksinkertaisesti ole tapahtunut mitään. Tai ainakaan mitään sellaista mistä voisin kirjoittaa blogiini. Viikot kuluvat töissä puurtaessa ja viikonloput sosialisoidessa.

Tuli kuitenkin mieleen yksi tapaus josta voisin kertoa. Olin käymässä vanhempieni luona ja paikalla olivat myös poikaystäväni ja joitakin sukulaisiani, kuten setä, yksi serkuistani, mummi ja ukki jne. Sukulaiseni asuvat hyvän matkan päässä meistä, joten näemme heitä lähinnä muutaman kerran vuodessa. Poikaystäväni he olivat viimeksi nähneet noin vuosi sitten.
Vaikka serkkunikin (miespuolinen) oli nähnyt hänet aiemmin, en voinut olla huomaamatta sitä pitkää arvioivaa katsetta päästä varpaisiin, jonka serkkuni häneen loi. Kun he tervehtivät, kasvot olivat kylmät ja totiset.

Myöhemmin veljeni ja poikaystäväni pomputteluvat hiukan koripalloa. Poikaystäväni onnistui siinä telomaan jalkansa niin, että nilkka turposi. Turvotus ei laskenut pitkään aikaan, vaikka hänellä oli jääpussi nilkkansa ympärillä.
Ilta kului ja laseja nosteltiin. Noin puolenyön aikoihin lähes kaikki alkoivat olla hyvässä nousussa. Poikaystäväni lähti jossain vaiheessa käymään vessassa ja lähti ontuen rappusia ylös. Kun hän oli kadonnut näkyvistä serkkuni tokaisi: "Toi jätkä on ihan lasista tehty."

Sillä hetkellä olin sen verran humalassa, että en jaksanut noteerata serkkuni sanomisia. Mutta näin jälkeenpäin hänen sanansa ovat alkaneet kirveltää. En ole sanonut poikaystävälleni mitään, sillä en halua että hän pahoittaa mielensä. Minusta tuntuu, ettei hän edes tajua kuinka serkkuni häntä halveksiikaan.
Se tuntuu pahalle. Hänen sanansa tuntuvat loukkakselta myös minua kohtaan. Sama asia kuin joku haukkuisi lemmikkiäsi tai lastasi; loukkaus on osittain myös sinulle.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun tämän kaltaisia tilanteita tapahtuu. Joskus kun olen esitellyt poikaystäväni jollekin ystävistäni, olen nähnyt heidänkin katseessaan sen pitkän päästä varpaisiin etenevän katseen. Minä näen ihmisten katseista ja puheista mitä he hänestä ajattelevat. Yksi ystäväni jopa kysyi minulta, mitä minä oikein näen hänessä.

Mikä poikaystävässäni sitten on sellaista, että minulle läheiset ihmiset katsovat häntä kieroon? Itse epäilen tätä: hän ei ole tarpeeksi muodikas tai hyvännäköinen tai jotain sellaista. Hän ei seuraa muotia vaan pukeutuu oman makunsa mukaan, voisi ehkä sanoa, että hän on hipsteri. Hänen kroppansa ei ole kuin valokuvamallilla, eikä hän ole urheilullinen. Mutta mitä sitten?! Minä rakastan häntä, eikö se riitä ihmisille? Ulkonäköseikat ovat vain plussaa, mutta minulle on tärkeintä se, että minulla on kumppani joka välittää minusta aidosti ja johon voin luottaa sata prosenttisesti. Miksi ihmisten pitää olla niin ahadsmielisiä? Voi miksi...

Olen ollut hyvin ahdistunut ja surullinen serkkuni heittämästä kommentista. En osaa ohittaa tuollaisia vain olankohautuksella. Sanat soivat päässäni päättymättömänä nauhana. Välillä ne saavat minut itkemään.


Kuva: http://drmommyonline.com/why-ask-why

Pohdiskelija

Löysin tässä eräs päivä yhden, linkin joka kuvaa omaa tilannettani täydellisesti.  Tuo kuvaus naisen elämästä ennen lääkkeitä kuvaa täysin omaani: 
http://www.mtv3.fi/helmi/hyvinvointi/artikkeli.shtml/2011/10/1403801/yleistynyt-ahdistuneisuushairio-teki-elamasta-painajaisen

Olen paljon miettinytkin, että onkohan omalla kohdallani enemmän kyse tuosta yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä kuin paniikkihäiriöstä. Nämä jutut ovat vain niin sekavia. Olen suurimman osan tiedoista kaivanut netistä, sillä lääkäri, terveydenhoitaja ja kuraattori ovat kaikki kertoneet eri juttuja. Kun joutuu monelle ihmiselle asiastaan sata kertaa selittämään, niin menee pää ihan oikeasti sekaisin eikä tiedä enää kohta itsekään mikä se OIKEA onglema oikeasti on.

 Pää räjähtää

Elämääni ehkä eniten vaikuttaa juuri tuo huolehtiminen erityisesti työelämässä pärjäämisestä, sekä omasta riittävyydestäni. Nykyinen kesätyöni on onneksi sen verran rentoa, ettei siellä ole tätä painetta synytynyt. En kuitenkaan haluaisi tehdä tämänkaltaista hommaa elämäntyökseni. Työ on puuduttavaa, yksinkertaista, tylsää.  Haluaisin tekemistä aivoilleni, hiukan haastetta ja vaihtelevuutta. Mutta hetkinen... nuohan seikat saavat minut töissä yleensä ahdistumaan, koska en koe olevani tarpeeksi hyvä.

Eräänä päivänä töissä ollessani, työtehtäviini täysin kyllästyneenä, minulle iski tämä ajatus: minun on selvittävä. Minuun iski sellainen hetkellinen palo, että minun on PAKKO päästä tästä ongelmasta eroon. Minulla on mielessäni ns. "unelma työ", jota haluaisin tehdä, mutta olen vain pelännyt oman psyykkeeni puolesta. Siinä hetkessä minä päätin, että minun on seurattava unelmaani. Nykyinen koulutusala jota opiskelen, ei vastaa unelmaani ja minua usein ahdistaakin erityisesti työharjoittelujaksoilla. En sitten tiedä onko haaveeni psyykkeelleni yhtään sen parempi, mutta minulla on nyt eräänlasita taistelutahtoa ilmassa. Ensimmäinen askel sitten olisikin päästä itse kouluun sisälle. Helpommin sanottu kuin tehty.

Kuva: http://good-wallpapers.com/misc/5358

Koti-ikävä

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin... minulla on jo koti-ikävä! Tämä on minulle tosi outoa, sillä olen viimeksi potenut koti-ikävää ollessani 10v kesäleirillä, kun jouduin tarpomaan tunnin kaatosateessa. Hassuinta vielä on se, että ollessani kämpillä koti-ikävä ei vaivaa, mutta kun olen töissä, se iskee sitäkin kovempaa.

Tänään töissä tein perushommiani niinkuin yleensäkin ja siinä sitten ajatukseni pääsivät hiukan karkailemaan ruokaan (ruokatauko oli siis pian tulossa). Tiesin, että minua odottaisi työpaikan jääkaapissa limaiset lihapiirakat ja kotona makaroonipussi, jolloin käväisi mielessä, että kuinka tekisikään mieli iskän tekemää makaroonilaatikkoa. Siinä vaiheessa silmistäni valuva nestemäärä tuskin jäi kakkoseksi Niagaran putouksille. Ihan höpsöä kuinka noinkin typerästä asiasta voi tulla noin kauhea koti-ikävä.

Mutta kuten jo sanoin, kämpilläni koti-ikävä ei vaivaa. Olen järjestellyt tavarani niin, että ne ovat suurinpiirtein samoissa paikoissa kuin kotona; jopa sänky on samalla lailla ikkunan poskessa ja pimennysverhojen takaa pilkistelevä pieni valokaistale osuu kasvoilleni juuri samalla tavalla kuin kotona aikoinaan. Ehkä siksi tunnen oloni täällä niin kotoisaksi.

Koti-ikävällähän on usein tapana iskeä silloin, kun väsyttää tai on kurja olo. Ollessani läpimärkänä lastenleirillä en tuntenut oloani erityisen mukavaksi, joka laukaisi minulle koti-ikävän. Töissä taas olen ollut väsynyt kaikesta siitä puurtamisesta, vähäisistä yöunista ja pitkästä työmatkasta. Ehkä ruumiillinen työ vain antaa liikaa aikaa ajatuksille?

Oli miten oli, kaipa tähän itsenäisyyteen ja limaisiin lihapiirakoihin tottuu. :) Ja hei tajusin juuri, etten ole ahdistunut kunnolla (muuttostressiä ja koti-ikävää ei lasketa!) ainakaan viikkoon! Jee, hyvä minä! :)

Kuva: http://www.myniceprofile.com/miss-you-5764.html

Lennän pois pesästä

En olekaan muistanut kertoa, mutta muutan piakoin pois kotoa. Ja pahoittelut, tämä muuttojuttu ei periaatteessa liity blogini "perusaiheisiin", mutta tämä koskettaa elämääni niin suuresti.

Muutan kuitenkin semmoiseen opiskelijasolu tyyppiseen asuntoon, joten muutto yhteen poikaystäväni kanssa tulee viivästymään. Mutta oikeastaan ehkä näin on parempi, sillä meillä molemmilla on nyt elämässämme paljon kaikenlaista puhaa, joka tekisi yhteenmuuton hankalaksi. Ehkä puolen vuoden päästä voisikin onnistua koko rumba. Itse pidän tätä parempana ratkaisuna myös siinä mielessä, että ehdin harjoitella omillaan elämistä eikä tarvitse mennä niin, että molemmat muutamme suoraan kotoa yhteen. Nimittäin varmasti arjen tuomat muutokset tuovat stressiä ja ehkä myös ryppyjä parisuhteeseen. Tällä tavoin edes minä saan jotain esimakua itsekseen elämiseen.

Olen kovasti tämän viikon pakkaillut tavaroitani riemun ja kauhun sekaisin tuntemuksin. Lasken koko ajan rahojani ja sitä paljonko ruokaan ym menee rahaa, olen jo suunnitellut ensimmäisen viikon ruokalistan! Sitten kun palaan kouluun ja rahaa tulee vähemmän, saatan jotua elämään tiukoilla, mikä stressaa toki kovasti. Kesän ehtii onneksi hyvin harjoitella budjetin pitämistä, mistä voi sitten syksymmällä karsia ns. "turhat" tuotteet.

Olen aina ollut hyvin pihi, joten uskon kyllä pysyväni ainakin shoppailu ja ruokapuolella hyvin budjetissa. Kuitenkin puhelinlasku ja netti hiukan huolestuttavat, sillä netti on välttämätön ja tykkään puhua paljon puhelimessa poikaystäväni kanssa. Olemme toisaalta miettineet, jos jättäisimme puhelut väliin ja käyttäisimme Skypeä. Silloin ei voisi tosin soitella, ellei olisi tietokoneen ääressä. Tiedän kokemuksesta, että kännykkälaskuni on minimaalinen, jos en soita ja tekstaa poikakaverilleni. Ennen kuin aloimme seurustella, minulla oli liittymä, jonka lasku tuli käytön mukaan ja oma laskuni oli n. 5e/kk.

Millainen oli teidän ensimmäinen muuttonne? Haluatteko antaa jotain vinkkejä mitä pitäisi ottaa huomioon?

Kuva: http://www.ngcsuthesaint.com/2012/04/how-to-move-out-without-the-hassle/

Juhannus

Taas on ehtinyt viikko vierähtää edellisestä päivityksestä. Syynä tähän ovat Juhannus ja työt, jotka ovat vieneet mehut aika tehokkaasti. Pahoitteluni.

Juhannus sujui rauhallisissa merkeissä poikaystävän kainalossa. Kuten olin ounastellutkin, poikaystäväni oli vailla "naisellista lämpöä" ja päädyimmekin sitten yhdyntään. Fyysisessä mielessä yhdyntä onnistui tällä kertaa yllättävän hyvin, ei juuri lainkaan kipua, mistä olimme molemmat toki kiitollisia. Kuitenkin henkisellä puolella ei mennyt niin hyvin. Minulla oli paineet seksistä, koska viime kerrasta oli jo kaksi kuukautta, joten suostuin yhdyntään vaikken olisi oikeasti halunnut. Sain jonkun ahdistuskohtauksen, sillä minulla oli hiukan hengitysvaikeuksia (hengitin liian tiheästi) ja minulla oli koko ajan henkisesti paha olla, vaikkei fyysisesti sattunutkaan. Jouduimme kyllä lopettamaan ns. "kesken kaiken" sillä kipuja alkoi tulla myöhemmin. Itselleni tämä oli kuitenkin vain pakotie tilanteesta. Vakuuttelin poikaystävälleni, että kaikki on ok ja menin vessaan - itkemään.

Tilanne oli hämmentävä. Yleensä jännitys ja ahdistus on lauennut jos yhdyntä on onnistunut. Tällä kertaa niin ei kuitenkaan käynyt. Eipä minua onneksi muuten Juhannus viikonloppuna ahdistanut, vaikka olimme aika intiimisti koko ajan, tosin yhdynnät jäivät siihen yhteen kertaan. Mainitsin kyllä myöhemmin poikaystävälleni, että minulla oli ollut pientä ahdistusta ilmassa, mutta kun hän kysyi: "Kai se oli kuitenkin kivaa?", en vain osannut vastata kieltävästi. Mitä tässä oikein pitäisi tehdä?

Kuva sivulta: http://www.sheknows.com

"Matkustan ympäri maailmaa, laukussa leipää ja piimää vaan"

Kotona jälleen. Oikeastaan minua masensi tulla kotiin, sillä olin viettänyt vuoden ehkä parhaimmat hetket reissussa, kera parhaan ystään. Ikävä on kova! Edellisestä tapaamisestamme oli ehtinyt jo vierähtää kaksi vuotta, mutta hänen tullessaan minua vastaan lentokentälle, tuntui kuin mikään ei olisi muuttunut! Ihmeellistä!

Reissuni oli siitäkin erityinen, että kärsin hyvin vähän ahdistuneisuudesta. Ainoat paniikin ja ahdistuksen hetket koin ollessani lentokentällä, sillä panikoin etten ehtisi lentokoneeseen tai että matkalaukkuni katoaisi. Ahdistukseni oli jo lähes paniikkikohtauksen luokkaa, mutta pyrin hillitsemään itseäni parhaani mukaan ja kaikki kääntyi parhain päin. Perillä kaikki huolet ja murheet unohtuivat ja sain keskittyä täysin hauskanpitoon. Oli kuitenkin erityisen surullista lähteä pois. Lentokentällä kulkiessani en osannut muuta kuin itkeä hiljaa itsekseni. Milloin näkisimme jälleen? Miksi parhaimman ystäväni piti asua niin kaukana minusta?

Nyt sitten olen kotosalla ja ensimmäinen työpäiväni on takanapäin. Nukuin edellisen yön hyvin huonosti, heräsin tunnin välein, koska luulin, että olin jo myöhässä töistä. Suunnattomasta väsymyksestäni huolimatta, olen kuitenkin hyvin tyytyväinen tämän päivän tapahtumiin. Kuten olin ounastellut, työ ei ole ainakaan tämän päiväisen perusteella erityisen stressaavaa. Se on hyvin fyysistä työtä, mutta ainakin tänään sain tehdä täysin omaan tahtiini. Yleensä ylenkatson ruumiillista työtä, mutta tämä oli itseasiassa ihan ok. Tiedä sitten parin viikon työskentelyn jälkeen. Tämän päiväisen jälkeen oloni on kuitenkin varmempi ja iloisempi, kun tiedän millaista työ on. Viime kesän työ oli puolestaan henkisesti liian raskasta minulle, joten olen hyvin iloinen, ettei minun tarvitse olla samassa paikassa.

Ainoa huolenaiheeni tällä hetkellä on poikaystäväni tapaaminen, koska reissuni ja muiden syiden takia en ole nähnyt häntä n. 3 viikkoon. Ja noh, miehillä on tarpeensa. Vähän jänskättää nähdä hänet, omalla tavallaan pienet paineetkin siitä pitäisikö harrastaa seksiä, koska sitä hän varmasti odottaa.

"Here's my number, so call me maybe"

Paljon on ehtinyt taas tapahtua. Kesälomat ovat ehtineet alkaa, hip huraa! Oma kesälomani ei tosin pitkä ole töiden takia, mutta ehdin tässä muutaman viikon lomaillakin. Kesä tulee omalta osaltani olemaan hyvin paljon ohjelmaa täynnä, tänäänkin vasta kotiuduin ja huomenna taas mennään uudestaan matkailemaan. Blogini saattaakin olla taas hetken hiljainen, sillä nyt kun on vähän lomaa suotu, niin haluan viettää sen täysillä.

Loma ei kuitenkaan alkanut täysin leppoisissa merkeissä, sillä nyt olen onnistunut sotkemaan itseni aikamoiseen suhdekiemuraan. Viikonloppuna olin eräissä ystäväni valmistujaisjuhlissa, joissa sitten tapasin mukavan pojan. Meillä juttu luisti tosi hyvin, mistä voinen osittain kiittää myös alkoholia, sillä olen yleensä miesseurassa hyvin pidättyväinen. Juomaa kului ja myös kaikenlaisia kehuja alkoi lennellä. Halailtiin, vaihdettiin puhelinnumerot ja sovittiin milloin nähdään (tyyppi asuu kaukana kotipaikkakunnaltani). Tajusin vasta loppuillasta kun hän alkoi kehumaan minua kauniiksi, että tuo on koko illan flirttaillut ja on nyt ihan lääpällään minuun. Haluan tässä kohtaa korostaa, että seurustelen vakituisesti. OLEN TYHMÄ. Jos olisin ollut selvinpäin olisin varmasti tajunnut, mutta jotenkin mielsin kaikki halit semmoisiksi "perus" kännihaleiksi. Aamulla vain toivoin että jätkä olisi unohtanut minut tai ei olisikaan kiinnostunut. Mutta tittidii facebookiin tulikin sitten kaveripyyntö, jonka päätin tosin hyväksyä, sillä ajattelin että mielummin hyväksyn hänet ja torjun hänet suoraan jos hän yrittää jotain kuin olla salamyhkäinen. Ainakin tämän uskon satuttavan tyyppiä vähemmän, sillä tahdon kyllä asiallisesti selittää asian, jos hän vielä osoittaa olevansa minusta kiinnostunut. Paras tilanne olisi jos hän ei enää ottaisi yhteyttä ja unohtaisi tapaamisemme. Onneksi se ei ole mikään treffityyppinen tapaaminen, vaan hän on tulossa kavereidensa kanssa käymään lähellä kotipaikkaani ja he kaipaisivat opasta.

Tilanne harmittaa minua tosi paljon, sillä tämä tyyppi on tosi mukava ja asiallinen kaveri enkä haluaisi, että hän pahoittaa mielensä. Minusta olisi myös tosi inhottavaa ilmoittaa, etten voisikaan olla "oppaana" hänelle ja hänen kavereilleen, sillä noh, lupaus on lupaus. Oikeasti en kyllä haluaisi lähteä, vaikken seurustelisikaan, sillä olen selvinpäin aika erilainen kuin humalassa. Humalassa olen oikeastaan sitä mitä haluaisin olla: itsevarma, hauska ja puhelias. Todellisuus on kuitenkin aika erilainen.

Voi kertoa, että tämä ei ole ensimmäinen kerta. Jätkillä on tapana ihastua minuun ja alkaa flirttailla kanssani kun olen humalassa. Olen niin sinisilmäinen ja pösilö, että minulla menee jonkin aikaa, että ymmärrän että minulle flirttaillaan. Ja omalla tavallaan se on imartelevaakin, täytyy myöntää. Baarissa tosin ymmärrän kyllä minkä perässä useimmat miehet ovat, joten annan hyvin usein rukkaset. Välillä olen kuitenkin antanut typeryyksissäni puhelinnumeroitani ties kelle ja seuraavana aamuna punaisin korvin jättänyt vastaamatta puheluihin. Tämä tyyppi ei ole onneksi soittanut minulle, helpotus. Minulla on myös joissakin baareissa vaki tanssipartnereita joiden kanssa tanssin läpi yön, mutta ei mitään sen ihmeellisempää. 

Tilanteen tekee kuitenkin erilaiseksi se, että tyyppi vaikutti oikeasti kivalta tyypiltä ja (hävettää myöntää) jos en seurustelisi voisin olla jopa kiinnostunut hänestä.

Olo on tosi epätoivoinen. Järki sanoo, kuten jo aiemmin totesin: jos hän ottaa yhteyttä, anna pakit. Mutta tunteet sanovat: entä jos hän pahoittaa mielensä? Pliis älä ota yhteyttä, niin minun ei tarvitse huolehtia asiasta

Taisin aikaisemmin mainita, että aion nauttia täysillä lomasta? Niin minun pitäisikin! Menen tästä pakkailemaan laukkujani, jotta saan tämän inhottavan ajatusmöykyn pois ja saisin tilalle matkakuumeen! Hyvää kesää ja loman alkua kaikille! :)

Hyvinkään ammuskelu

Anteeksi, en ole muutamaan päivään saanut mitään kirjoitettua. On ollut vain niin sanoinkuvaattoman ahdistunut olo, mikä osittain johtuu tuosta Hyvinkään ammuskelusta. Onneksi ei ketään tuttuja ollut siellä tai mitään sellaista, mutta jotenkin koko juttu ahdisti ihan älyttömästi. Muistan myös, että Jokelan ja Kauhajoen tapahtumat tuntuivat ikäviltä, mutta ne eivät olleet lainkaan tässä mittakaavassa. En tiedä miksi tämä tapahtuma järkytti minua niin syvästi, ehkä se liittyy siihen kun olen yleisestikin niin ahdistunut.

Jotenkin nämä tapaukset saavat minut miettimään, että  mikä tässä maassa on oikein vikana. Okei, kamaluuksia tapahtuu joka päivä ympäri maailmaa, mutta tämän kokoisessa maassa nämä ampumisjutut ovat käyneet aika tiheään tahtiin. Lisäksi puhutaan nuorten syrjäytymisestä koulusta/työelämästä ja ystävistä, mutta miettikääpä vaikka Kreikkaa! Siellä on paljon enemmän paitsi määrällisesti myös suhteellisesti nuoria, jotka ovat vailla työpaikkaa, ilman tulevaisuutta, ja silti siellä ei olla tähän mennessä ammuskeltu viattomia tällä tavalla. Eli missä nyt mättää? Onko meidän heikko seurustelukulttuurimme ja tunteiden vähäinen osoitus (varsinkin miehillä) niin estynyttä, että kaikki paha olo kasaantuu lumipallomaisesti sisällemme ja jossain vaiheessa purkautuvat tällä tavoin? Ennen oma paha olo purettiin itseensä itsemurhina, mutta nykyaikana (Myyrmannista lähtien) on alettu tuomaan sivullisia mukaan. Onko oma elämä niin mitätön, että maailmaan on jätettävä jälki hirmuteoilla? En ole mikään asiantuntija, nämä ovat vain kysymyksiä, jotka ovat ponnahtaneet mieleeni.

Tänään minun oli tarkoitus tavata kuraattori, mutta hän joutui perumaan aikamme, taas. Itseäni tämä harmitti aika paljon, sillä olisin halunnut keskustella ammuskelujutusta. Koko koulupäivä menikin muutenkin melko murheellisissa merkeissä, sillä kyseistä asiaa piti puida opettajien kanssa. Nyt olen todella väsynyt kaikesta tästä ahdistuksesta ja minulla olisi taas kasa koulutehtäviä tekemättä. En jaksaisi millään, enkä varmaan mitään fiksua saakaan aikaiseksi, mutta kai se on yritettävä. Tekisi mieli vain vetää napa täyteen suklaata ja mennä nukkumaan.

R.I.P Hyvinkään ammuskelussa menehtyineille
voimia omaisille, loukkaantuneille ja muille paikalla olleille

"Friendship never ends..."

Heips taas viikon tauon jälkeen! Nyt minulla on taas aikaa kirjoittaa säännöllisemmin blogiani... ainakin toistaiseksi. Hommaa riittää.

Kuten otsikkokin varmasti jo paljasti, tänään ajattelin kirjoittaa asioita ystävyydestä. Olen viime viikon aikana alkanut oikeasti arvostaa niitä ihania hetkiä erään ystäväni kanssa, jota en ehkä kesän jälkeen näe niin usein. Tämä juttu on ystävälleni hyvin tärkeä asia, joten olen toki onnellinen hänen puolestaan, että hänellä saattaa olla mahdollisuus seurata unelmiaan, mutta samalla tunnen itseni hyvin hyvin surulliseksi. Olemme toki vannoneet kautta kiven ja kannon, että vielä varmasti nähdään ja pidetään yhteyttä... mutta itseäni vain pelottaa, että ajan kanssa emme enää olekaan niin läheisiä. Tiedän, että jos jaksaa panostaa ja yrittää ystävyys kantaa välimatkasta huolimatta läpi vuosien, mutta varma siitä ei voi kuitenkaan olla.
Olen tottunut näkemään ystävääni melkein joka päivä, joten tunnen itseni jotenkin orvoksi ja avuttomaksi ajatuksen kanssa, että tämä ei enää jatkuisikaan. Toki minulla on muitakin ystäviä, mutta he eivät vain ole niin läheisiä, tai meiltä vain puuttuu se jokin kipinä.

Tämä tuntuu minusta niin radikaalilta ja kamalalta ehkä myös siksi, että minulla ei ole ollut sitä parasta ystävää sitten yläasteen. Tai no okei, yksi todella tärkeä ystäväni ei asu Suomessa ja hänet näin viimeksi jokunen vuosi sitten. Mutta tällaista jokapäiväistä ihanan höpsöä ystävää minulla ei ollut edellisessä koulussa. Välit yläaste aikaisiin kavereihini viilenivät: yhden kanssa en ole enää missään tekemisissä, toisen kanssa emme vain enää ole läheisiä. Edellisessä koulussa sain muutaman uuden kaverin, mutta en voi sanoa heitä ystävikseni. Minua mollattiin, taitojani arvosteltiin, mielipiteeni lytättiin. Yhden kaveriporukan jäsenen kanssa en tullut koskaan oikein toimeen, meillä oli aina sukset ristissä joka asiasta ja hän kyllä voitti minut aina 6-0. Siirtyessäni seuraavaan kouluun en jaksanut uskoa, että saisin kunnon kavereita, mutta kyseinen ystäväni otti minut heti avosylin vastaan. Meni pitkään, että todella pystyin luottamaan siihen, että minusta oikeasti välitetään ja juttuni ovat kuunneltavan arvoisia.

Ystäväni on ainoaa laatuaan. En ole koskaan tavannut niin positiivista ja elämäniloista ihmistä. Pelkkä hänen olemuksensa saa minunkin päiväni paranemaan. Toivon hänen parastaan, mutta samalla tahtoisin huutaa hänen peräänsä, että älä mene! Mikään ei ole kuitenkaan vielä varmaa, enkä tiedä mitä ajatella. En haluaisi olla itsekäs paska ja toivoa, että asiat menisivät poskelleen ja hänen pitäisi jäädä. Mutta salaa mielessäni jokin osa minusta toivoo niin. Tajuttoman syyllinen olo. Tiedän, että hän kuitenkin palavasti tahtoo tätä ja samalla toivon, että hänen tavoitteensa toteutuvat. Miksei voisi olla olemassa jonkinlaista kompromissi vaihtoehtoa?

Kouluhommia ja pillereitä

Yök ihan karmea stressi nyt päällä, mikä liittyy erääseen kouluprojektiini. Tänään oli lievästi sanottuna ongelmia päästä sängystä ylös, kun stressi kirjaimellisesti sai minut voimaan pahoin. Nyt kun vihdoin sain kammettua itseni ylös, suolessa kiertää, käsiä heikottaa ja sellainen pieni pakokauhu koko ajan päällä, ikäänkuin valmiina syöksymään pakoon. Vihaan stressiä! Pieni stressi on toki hyväksi, että saa hommat tehtyä, mutta tällainen etukäteen jännittäminen ja paniikinomaisessa tilassa kelluminen on todella uuvuttavaa. En valitettavasti kerro tästä kouluprojektista enempää, sillä siitä olisi helppo tunnistaa minut. Sen verran voin sanoa, että tämä projekti vie minulla ensi viikolla niin paljon aikaa, että tuskin ehdin blogiani silloin päivittää. Yritän toki ehtiä. :)

Kävin muuten siellä lääkärissä ja hän kirjoitti minulle reseptin kahta lääkettä varten. Toinen on lähinnä paniikkikohtauksia varten otettava lääke ja toinen on sellainen joka päivä otettava lääke yleiseen ahdistuneisuuteen. En aio vielä käydä apteekissa, sillä minun on vielä mietittävä asiaa. Lääkäri sanoi, että tämä on ok, ja jos vaikka kesällä tai ensi syksynä oireet jatkuu tai pahenee niin sitten voin käydä lääkkeet hakemassa. On omalla tavallaan huojentavaa, että saan vielä pohtia asiaa. Kesä saattaa olla minulle itseasiassa helpompi, vaikka olenkin kesätöissä, sillä uskon, että tämä työ ei välttämättä ole niin stressaavaa. No, sen tietenkin näkee vasta silloin, minä kun tunnetusti stressaan kaikesta. Varmaan aloitan lääkkeiden käytön syksyllä. Ääh, en tiedä. Olo on tällä hetkellä aika sekava stressistä.

Toisaalta samanaikaisesti minulla on fiilis, että onko tämä ihan turhaa. Välillä vaan miettii, että olenko liioitellut oireitani tai kuvittelenko tarvitsevani jotain apua. Tekikö lääkäri väärän diagnoosin? Kun kuulee joistakin paniikkihäiriö tapauksista, missä ihminen pyörtyy yms. tulee tyhmä olo. Tai siis minähän en ole koskaan pyörtynyt ja siihen verrattuna omat oireeni tuntuvat mitättömiltä.

STRESSI STRESSI STRESSI STRESSI STRESSI!

Vulvan Vestibuliitti

Ajattelin kertoa nyt hiukan ehkä elämääni eniten vaikuttavasta asiasta, Vulvan Vestibuliitista. Vulvan Vestibuliitti syndrooma on siis emättimen suuaukon tulehdustila, vaikkei se oikeasti ole tulehdus (selkeää tiedän). Käytännössä tämä vaiva tarkoittaa sitä, että yhdynnät ovat minulle lähes poikkeuksetta kivuliaita. Kamalaa polttavaa kipua, tuntuu melkein kuin nokkosen polttamilta ellei pahemmalta. Usein vaivaani liittyy myös vaginismia, eli lantiopohjan lihasten jännittämistä tai kramppaamista, mikä tuntuu myös aika ikävältä. Olen onneksi oppinut rentouttamaan lantiopohjan lihaksiani, joten vaginismi ei varsinaisesti tuota minulle ongelmaa. Vaivaan ei ole varsinaisesti hoitoa. Se menee ohi joskus jos menee. Joillakin voiteilla ja puudutteilla voi olla jotain vaikutusta. Terveydenhoitajani epäili myös, että paniikkilääkkeet voisivat helpottaa tälläkin saralla. Pahimmissa tapuksissa voi turvautua kalliiseen leikkaukseen. Vaiva on vähän tutkittu, eikä varmasta hoidosta ole vielä tietoa. Jos jostain saan olla kiitollinen, niin siitä, ettei minulla tuo vaiva ole krooninen, eli minulla kipua tuntuu vain yhdynnöissä eikä 24/7.

Yhdyntäkivut tuottavat minulle paljon henkistä tuskaa. Ikinä ei huvita harrastaa seksiä, vaikka ovulaation aikaan ollaan joskus onnistuttukin suhteellisen kivuttomasti hommat hoitamaan. Aina vaan pelkää sitä kipua. Ja kun ei huvita, alkaa hävettämään se ettei huvita. Siitä tulee paineet, että on pakko harrastaa seksiä, josta seuraa se, että alkaa ahdistamaan ja siitä taas häpeään... Eli ikuinen oravanpyörä.
Poikaystäväni on ollut ihmeen kärsivällinen: mennään aina minun tahtiini ja niin poispäin. Mutta viime aikoina olen alkanut havaita hänessä seksuaalista turhautumista, minkä toisaalta ymmärrän täysin, onhan viime (onnistuneesta) yhdynnästä jo kaksi kuukautta...

Tosiaan jokunen viikko sitten yritimme yhdyntää. No eihän siitä yllättäen mitään tullut. Jonkin aikaa siinä hommailtiin, vaikka minua sattui aivan tajuttomasti. En kuitenkaan sanonut mitään, minulla oli olo, että tämä oli minulle oikein. Ei haittaa vaikka sattuu, kun en ole antaut pesää vähään aikaan. Jonkin ajan päästä minun oli kuitenkin annettava periksi ja myönnettävä, etten pysty enää.

Seksi ei ole minulle enää nautinto. Aina kun vain ajattelenkin sitä -ja tälläkin hetkellä-, päälleni syöksyy ahdistuksen vyöry, jonka jälkeen on niin tajuttoman syyllinen olo, kun ei ole antanut kumppanille nautintoa pitkään aikaan.

Poikaystäväni tosiaan hyväksyy sen seikan, että en kykene yhdyntään kovin usein, mutta hänen on ollut vaikea (tai ainakin siltä minusta vaikuttaa) niellä sitä, etten tyydytä häntä muilla tavoilla, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Ennen minulla ei ollutkaan ongelmaa sen kanssa. Mutta nyt, kun vaivani tuoma ahdistus vain kasvaa ja kasvaa, en pysty enää siihenkään. En myöskään enää pidä siitä, että hän koskettelee minua intiimialueilta. Halailu, pussailu ja silittely ovat vielä minusta ihania asioita, mutta pelkään, etten kohta enää kestä niitäkään.

Yhdyntäkipuni ovat vaikuttaneet paljon itsetuntooni. Tunnen itseni epäonnistuneeksi  ja surkeaksi ihmiseksi. Minussa ei ole mitään seksikästä. En koe itseäni seksuaaliseksi olennoksi. Olen vain lihakimpale vailla haluja. Joskus vain haluaisin, että poikaystäväni ottaisi minulta väkisin, kun en vapaaehtoisesti pysty hänelle nautintoa antamaan.

Olen väsynyt.

Voi äiti, äiti

Menin sitten kertomaan äidilleni terkkarikäynnistäni ja siitä, että minulla saattaa olla paniikkihäiriö. Ja arvatkaapa mikä oli vastaus! "Jaa." No, kyllä hän sitten vähän ajan päästä kysyi, että häiritseekö se elämääni, johon sitten vastasin,  että eipä se oikein kivalta tunnu. Tähän äitini vastasi jotenkin näin: "No, onhan siinä vissi ero, että tuntuuko se ikävältä vai haittaako se jokapäiväistä elämää." Itse menin tässä vaiheessa ihan lukkoon, enkä saanut mitään sanotuksi.

Myöhemmin sitten, kun olin matkalla poikaystäväni luo alkoi vasta itkettää. Tuntui siltä, ettei äiti edes välitä minusta tai ole kiinnostunut mitä minulle kuuluu. Vai eikö minulla ole oikeutta olla surullinen ja onneton? Onko pakko aina jaksaa tekohymy naamalla ja kuvitella, että kaikki on ok? Vai kuvittelenko minä vain, että minulla on paha olla? Olenko vain turhasta valittava kakara? Minulla on nimittäin tunne, että äiti pitää minua vain kauheana valittajana. Esimerkkinä se, että en viihdy töissä. Äitini ja isäni usein sanovat, että "Ethän mistään töistä tykkää", mikä on toki tähän asti mitänyt paikkansa, mutta he saavat sen kuulostamaan siltä, että olen kiittämätön kakara. Oikeasti  minua vain ahdistaa olla töissä, kun stressaan kaikesta.

Poikaystäväni yritti puhua minulle järkeä; ehkä äiti ei ollut ymmärtänyt kunnolla tilannettani? Ehkä, mutta tulisiko teille mieleen sanoa läheisellenne "jaa", jos hän kertoo, että hänellä saattaa olla mielenterveysongelmia? Ei ainakaan minulle. Poikaystäväni kehotti kertomaan äidilleni, että se mitä hän sanoi tuntui minusta pahalle. Kuitenkin itse en koe olevani siihen valmis, sillä kohtasin juuri sellaista kohtelua, jota olin pelännyt: vähättelyä.

Olen kuitenkin yrittänyt miettiä asiaa nyt rauhoituttuani myös äitini kannalta. Tiedän, että hänellä on ollut rankkaa, sillä hänen siskonsa kuoli melko nuorena, noin kolmikymppisenä. Olin silloin itse niin pieni, etten paljoa muista ajasta. Olen vain miettinnyt, että eikö hän osaa tai uskalla käsitellä tällaista ongelmaa, joka on mahdollisesti mielenterveysongelma? Vai voisiko olla, että hän ei halua hyväksyä sitä, että hänen tyttärellään on mahdollisesti paniikkihäiriö? Olenhan aina ollut päällisin puolin terveen ja reippaan oloinen, ehkä asiaa on vaikea uskoa. En tiedä. Kuitenkin tällä hetkellä minun ei tee mieli jutella asiasta lainkaan ja olenkin ollut kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tarinan opetus: älä kerro äidille mitään. No ei vaineskaan, ei kaikki äidit ole samanlaisia ja kyllä asioista pitäisi pystyä puhumaan.

Paniikkihäiriö??

Aiemmin tarkoituksenani oli seuraavassa blogi kirjoituksessa avata lisää menneisyydestäni, mutta tänään tapahtui jotakin sellaista, mistä on pakko kirjoittaa nyt kun ajatukset ja tunteet ovat pinnassa.

Kävin siis tänään keskustelemassa terkkarin kanssa yleisesti omasta jaksamisesta yms. Kuten aikaisemmassa postauksessa kerroin, olen kova jännittämään ja stressaamaan. Terkkari alkoi olemaan jo ihan satavarma, että minulla olisi jonkin sortin paniikkihäiriö tai ainakin, että lääkityksestä voisi olla minulle hyötyä. Hän halusi varata minulle ajan lääkärille ja olin aika hämilläni. Ensin en olisi halunnut ollenkaan mennä lääkärille. Tuli semmoinen olo, että olen jotenkin hullu tai outo. Tai ehkä en vain halunnut myöntää asiaa itselleni: että minä oikeasti tarvitsen apua... ja lääkkeitä. Huoh... no pienen suostutttelun jälkeen annoin hänen varata minulle ajan, eipä keskustelu lääkärin kanssa lyö mitään vielä lukkoon. Tapaan myös lähipäivinä kuraattorin ja aion kysyä hänen mielipidettään asiaan, minusta on nimittäin vähän hassua ettei hän ollut sitä mieltä, että tarvitsen lääkitystä.

Loppu päivän minulla on ollut hiukan sekava olo asian suhteen. Jotenkin minua edelleen kammoksuttaa napsia pillereitä, tai ehkä vain pelkään jotain hullun leimaa. Myöhemmin pidin kuitenkin esitelmää luokan edessä ja minuun iski jälleen kova jännitys. Siinä tilanteessa oikeasti mietin, että en jaksa enää tätä fiilistä ja että tämän on loputtava. Ehkä niistä lääkkeistä voisi olla jotain hyötyäkin? Tämä ajatus kumpuili mieliini erityisesti siksi, koska poden harvoin noin suurta jännitystä pitäessäni esitelmää. Alkaa jo pelottaa, että tämä menee kohta pahemmaksi.

Ongelmani selkeyttämiseksi listasin alle millaisia tuntemuksia minulla usein esiintyy, kun minua jännittää paljon (mitä tapahtuu useasti):
- Hengitysvaikeudet + Hyperventilointi
- Kuristumisen tunnetta
- Pahimman pelkäämistä
- Vapinaa (ei tosin aina)
- Pakonomaista liikkumista/räpeltämistä (raapiminen, kynällä leikkiminen)
- Ahdistuneisuus/masentuneisuus
- Puutumisen ja pistelyn tunnetta käsissä
- Huimausta
- Huonoa oloa
- Ympäristön muuttuminen oudon näköiseksi (sumentuminen, tarkentuminen, pisteet yms.)

Tekisi mieli huutaa koko maailmalle, että katsokaa, minulla on hätä! No ei nyt aivan, mutta minulla on palava halu jakaa tapahtunut perheeni ja kavereideni kanssa. Mutta en vain pysty. Vanhempien osalla en halua aiheuttaa huolta tai tuottaa pettymystä. Kavereilta puolestaan pelkään torjuntaa tai väheksyntää. Tuntuu kuin joku olisi laittanut palan jesaria suuni eteen.
Onneksi pystyin kertomaan tästä poikaystävälleni, tosin tekstarilla. Onneksi hänellä riitti sympatiaa ja ymmärrystä tilanteeseeni.

--------------------------------------
Kuvat poimittu Googlesta

Aluksi...

Kirjoitan nyt siis ensimmäistä kertaa blogia. Hiukan jännittää tehdä se näin anonyymisti, sillä tavallaan on koko ajan pieni "paljastumisen" pelko. Syy siihen miksi teen tämän anonyymisti on se, etten vielä pysty kertomaan näistä asioista tuntemilleni ihmisille, varsinkaan kasvotusten. Ainoat henkilöt, johin voin tukeutua näissä asioissa ovat kuraattori ja poikaystäväni, jolle voin onneksi puhua kaikesta. On kuitenkin aivan eri asia kirjoittaa tuntemuksistaan, kuin puhua niistä jollekin, sillä itse olen huomannut sen seikan, että huoliaan kertoessa ei kuitenkaan aina tule sanoneeksi ihan kaikkea.

Olen siis 92- syntynyt opiskelijatyttö. En valitettavasti aio kertoa missäpäin opiskelen ja mitä, sillä en halua asioideni paljastuvan tutuille... ainakaan tällä tavalla. Blogini tarkoituksena ei ole kerjätä huomiota ja sääliä, vaan ainoastaan selkeyttää omia ajatuksia ja tuntemuksia sekä ehkä myös jollakin tavalla auttaa niitä, jotka ovat samassa elämän tilanteessa (mikäli joku tätä sattuu lukemaan.)

Kerron siis lyhyesti elämästäni ja/tai elämääni vaivaavista ongelmista. Minulla on aika huono itsetunto, enkä tarkoita nyt vain sitä fiilistä, jota yleisesti ihmisillä tuntuu olevan, että kokee olevansa huonompi tai arempi kuin muut. Itsetuntoni vaikuttaa hyvin moninaisesti elämääni; pelkään nolatuksi tulemista ja en uskalla luottaa ihmisiin henk.koht asioissani, jonka vuoksi tätä blogiakin kirjoitan. Olen myös alisuoriutuja. Koulussa olen aina ollut aika hyvä, mutta työelämässä olen aina alisuoriutuja. Minullahan ei pitkää työhistoriaa vielä ole, vain kesätyöt ja työharjoittelut, mutta olen huomannut aina saman: minua jännittää aina kovasti ja sen vuoksi en pysty työskenetelemään täysillä. Jännitykseni johtuu siitä, että pelkään mokaamista ja haluan välttää mokaamisen kaikin mahdollisin tavoin. Hyperventiloin ja minua usein huimaa uusissa tilanteissa, onneksi en ole vielä kertaakaan pyörtynyt. Myös työilmapiiri vaikuttaa paljon työskentelykykyyni: olen ollut sekä hyvissä, että huonoissa työyhteisöissä ja mitä huonompi työyhteisö on ollut, sitä passiivisempi työntekijä olen myös itse ollut. En ole laiska, minulle vain usein iskee selittämätön ahdistus, enkä vain yksinkertaisesti kykene tekemään mitään itsenäisesti. Pystyn toki tekemään tehtävät mitä minulle määrätään, mutta itsenäinen päätöksenteko työpaikoilla tuottaa usein vaikeuksia. Kouluelämässä ja vapaa-ajalla minulla on myös tätä selittämätöntä ahdistusta, jolloin tekisi vain mieli huutaa tai hypätä ulos ikkunasta. Minulla on kyllä koulussa kavereita, mutta en ole vielä oppinut luottamaan heihin ihan kympillä, sillä edellisessä koulussani minun itsetunoni lytättiin tähän kuntoon kuin mitä se on. Tästä kerron tarkemmin joskus toiste.

Minulla on myös sellainen onglema kuin yhdyntäkivut. Tämä repii rikki hyvin tehokkaasti myös henkisesti eikä suinkaan yhtään paranna jo heikkoa itsetuntoani. Tästäkin kerron tarkemmin tulevissa postauksissa.

Ainoa joka minua pitelee pystyssä on poikaystäväni. Hän on ihmeen kärsivällisesti jaksanut minua ja ongelmiani ja hänelle voin kertoa kaikesta. Onneksi hän jaksaa ymmärtää myös yhdyntäongelmaani, vaikka toki ymmärrän hänen kokevan välillä turhautuneisuutta. 

Huh huh, nyt olisi ensimmäinen blogikirjoitus kasassa. Hiukan sekava paketti tästä tuli, mutta tarkoituksenani on avata näitä asioita enemmän ja avartaa hiukan ajatusmaailmaani tulevaisuudessani. Kiitos mielenkiinnostasi, jos jaksoit lukea :)