Kuten otsikkokin varmasti jo paljasti, tänään ajattelin kirjoittaa asioita ystävyydestä. Olen viime viikon aikana alkanut oikeasti arvostaa niitä ihania hetkiä erään ystäväni kanssa, jota en ehkä kesän jälkeen näe niin usein. Tämä juttu on ystävälleni hyvin tärkeä asia, joten olen toki onnellinen hänen puolestaan, että hänellä saattaa olla mahdollisuus seurata unelmiaan, mutta samalla tunnen itseni hyvin hyvin surulliseksi. Olemme toki vannoneet kautta kiven ja kannon, että vielä varmasti nähdään ja pidetään yhteyttä... mutta itseäni vain pelottaa, että ajan kanssa emme enää olekaan niin läheisiä. Tiedän, että jos jaksaa panostaa ja yrittää ystävyys kantaa välimatkasta huolimatta läpi vuosien, mutta varma siitä ei voi kuitenkaan olla.
Olen tottunut näkemään ystävääni melkein joka päivä, joten tunnen itseni jotenkin orvoksi ja avuttomaksi ajatuksen kanssa, että tämä ei enää jatkuisikaan. Toki minulla on muitakin ystäviä, mutta he eivät vain ole niin läheisiä, tai meiltä vain puuttuu se jokin kipinä.
Tämä tuntuu minusta niin radikaalilta ja kamalalta ehkä myös siksi, että minulla ei ole ollut sitä parasta ystävää sitten yläasteen. Tai no okei, yksi todella tärkeä ystäväni ei asu Suomessa ja hänet näin viimeksi jokunen vuosi sitten. Mutta tällaista jokapäiväistä ihanan höpsöä ystävää minulla ei ollut edellisessä koulussa. Välit yläaste aikaisiin kavereihini viilenivät: yhden kanssa en ole enää missään tekemisissä, toisen kanssa emme vain enää ole läheisiä. Edellisessä koulussa sain muutaman uuden kaverin, mutta en voi sanoa heitä ystävikseni. Minua mollattiin, taitojani arvosteltiin, mielipiteeni lytättiin. Yhden kaveriporukan jäsenen kanssa en tullut koskaan oikein toimeen, meillä oli aina sukset ristissä joka asiasta ja hän kyllä voitti minut aina 6-0. Siirtyessäni seuraavaan kouluun en jaksanut uskoa, että saisin kunnon kavereita, mutta kyseinen ystäväni otti minut heti avosylin vastaan. Meni pitkään, että todella pystyin luottamaan siihen, että minusta oikeasti välitetään ja juttuni ovat kuunneltavan arvoisia.
Ystäväni on ainoaa laatuaan. En ole koskaan tavannut niin positiivista ja elämäniloista ihmistä. Pelkkä hänen olemuksensa saa minunkin päiväni paranemaan. Toivon hänen parastaan, mutta samalla tahtoisin huutaa hänen peräänsä, että älä mene! Mikään ei ole kuitenkaan vielä varmaa, enkä tiedä mitä ajatella. En haluaisi olla itsekäs paska ja toivoa, että asiat menisivät poskelleen ja hänen pitäisi jäädä. Mutta salaa mielessäni jokin osa minusta toivoo niin. Tajuttoman syyllinen olo. Tiedän, että hän kuitenkin palavasti tahtoo tätä ja samalla toivon, että hänen tavoitteensa toteutuvat. Miksei voisi olla olemassa jonkinlaista kompromissi vaihtoehtoa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti