Yhdyntäkivut tuottavat minulle paljon henkistä tuskaa. Ikinä ei huvita harrastaa seksiä, vaikka ovulaation aikaan ollaan joskus onnistuttukin suhteellisen kivuttomasti hommat hoitamaan. Aina vaan pelkää sitä kipua. Ja kun ei huvita, alkaa hävettämään se ettei huvita. Siitä tulee paineet, että on pakko harrastaa seksiä, josta seuraa se, että alkaa ahdistamaan ja siitä taas häpeään... Eli ikuinen oravanpyörä.
Poikaystäväni on ollut ihmeen kärsivällinen: mennään aina minun tahtiini ja niin poispäin. Mutta viime aikoina olen alkanut havaita hänessä seksuaalista turhautumista, minkä toisaalta ymmärrän täysin, onhan viime (onnistuneesta) yhdynnästä jo kaksi kuukautta...
Tosiaan jokunen viikko sitten yritimme yhdyntää. No eihän siitä yllättäen mitään tullut. Jonkin aikaa siinä hommailtiin, vaikka minua sattui aivan tajuttomasti. En kuitenkaan sanonut mitään, minulla oli olo, että tämä oli minulle oikein. Ei haittaa vaikka sattuu, kun en ole antaut pesää vähään aikaan. Jonkin ajan päästä minun oli kuitenkin annettava periksi ja myönnettävä, etten pysty enää.
Seksi ei ole minulle enää nautinto. Aina kun vain ajattelenkin sitä -ja tälläkin hetkellä-, päälleni syöksyy ahdistuksen vyöry, jonka jälkeen on niin tajuttoman syyllinen olo, kun ei ole antanut kumppanille nautintoa pitkään aikaan.
Poikaystäväni tosiaan hyväksyy sen seikan, että en kykene yhdyntään kovin usein, mutta hänen on ollut vaikea (tai ainakin siltä minusta vaikuttaa) niellä sitä, etten tyydytä häntä muilla tavoilla, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Ennen minulla ei ollutkaan ongelmaa sen kanssa. Mutta nyt, kun vaivani tuoma ahdistus vain kasvaa ja kasvaa, en pysty enää siihenkään. En myöskään enää pidä siitä, että hän koskettelee minua intiimialueilta. Halailu, pussailu ja silittely ovat vielä minusta ihania asioita, mutta pelkään, etten kohta enää kestä niitäkään.
Yhdyntäkipuni ovat vaikuttaneet paljon itsetuntooni. Tunnen itseni epäonnistuneeksi ja surkeaksi ihmiseksi. Minussa ei ole mitään seksikästä. En koe itseäni seksuaaliseksi olennoksi. Olen vain lihakimpale vailla haluja. Joskus vain haluaisin, että poikaystäväni ottaisi minulta väkisin, kun en vapaaehtoisesti pysty hänelle nautintoa antamaan.
Sulla on kyllä todella mielenkiintoinen blogi.
VastaaPoistaItsellänikin on paniikkihäiriötä ollut ja lääkkeitä tyrkytetty, en kuitenkaan niitä ottanut, vaan irtisanoin itseni ja homma helpottui. Ei se "hullun" leima mikään painolasti ole oikeastaan, on paljon helpompaa olla avoimesti "ongelmainen" kuin pitää se kaikki salassa, koska sitten ne ongelmat yleensä kasvavat ja kasvavat ja sitten huomaakin ettei vaan yksinkertaisesti enää jaksa ja tulos voi olla liian dramaattinen ja lopullinen.
Varmasti hirveää nuo yhdytäkivut, seksi kun näyttää olevan vähän turhankin arvostettua ja keskeistän tämän ikäisenä. Toivottavasti se olisi sellaista laatua että loppuisi ja ehkä oppisit nauttimaan seksistä.
Sori mahdollisesti tökeröstä kommentista ja liityin lukijaksi.
Voimia!
Kiitos paljon kommentistasi, se ei ollut lainkaan tökerö :)
PoistaPitää itse vähän miettiä tuota lääkejuttua. Ainahan niiden käytön voi tietysti lopettaa, jos niistä ei saa hyötyä. No, vielä ei kuitenkaan mikään ole varmaa, jos näkisin sen lääkärin ensin ja hän kertoisi oman kantansa asiaan. Jännittää kyllä kovasti.
Mutta kiitos mielenkiintoisesta näkökulmastasi asiaan, pidän tuon hullun leima jutun mielessä. :)On hyvin todennäköistä, että vain ylireagoin ja kuvittelen, että kaikki kaatuu päälle, jos ongelmani paljastuvat. Ehkä minua vain pelottaa enemmän myöntää itselleni, että olen jotenkin "vinksahtanut".