Alamäkeen

Tämä kesä meni sen verran hyvin, että jaksoin jo uskoa, että ahdistukseni olisi helpottanut. En olisi voinut olla pahemmin väärässä, alamäki vaan jatkuu.

Olen jaksanut toitottaa itselleni ja muille, että jatkan tätä koulutusta, vaikkei se hirveästi kiinnosta, koska koulussa on niin mahtavia tyyppejä. Mutta mahtaako tuo olla ihan totta? Jos koulussani on kerta niin mahtavia tyyppejä, miksi sitten en uskalla avata suutani? Miksen uskalla sanoa mielipiteitäni ääneen? Miksi esitelmät luokan edessä jännitävät kuolettavan paljon? Miksi vaivun horrokseen enkä osallistu keskusteluun?

Onko kyse siitä, että olen huijannut itseäni? Jotenkin tämä tuntuu oudolta, sillä minua ei ahdista kouluun lähtö, vaan se alkaa vasta kun olen päässyt sisälle. Olen myös pohtinut mahdollisuutta, että otan paineita, koska en hyväksy itseäni sellaisena kuin olen. Muut ovat hauskoja, vitsikäitä, esiintymisvalmiita ja alalle sopivampia kuin minä. Olen itseasiassa luokkani hiljaisin ihminen. Olen kyllä luonteeltani hiukan ujo persoona, mutta en koe olevani oikeasti niin hiljainen, sillä osaan olla myös sosiaalinen. Kuitenkin jokin saa minut koulussa tukahtumaan, enkä pysty käyttämään luovuuttani lainkaan. Välillä saatan ihmisten ympäröimänäkin vain tuijottaa tyhjyyteen, enkä pysty osallistumaan keskusteluun.

Olen oikeasti ruvennut miettimään lääkityksen aloittamista. Kouluhuolien lisäksi seksielämä menee taas ihan päin mäntyä. Poikaystävä turhaantuu ja minä suutun itselleni. Seksi ja kaikki siihen liittyvä ahdistaa vain enemmän ja enemmän, sen on huomannut poikaystävänikin. Nimittäin viime viikonloppuna hän kysyi minulta suoraan, että enkö enää pidä siitä, että hän koskee minuun. En tiedä. En oikeasti tiedä.

Koulun vielä jaksaisinkin ilman lääkkeitä, mutta seksi alkaa tuntumaan jo ylivoimaiselta. Mielialalääkket tuskin koko ongelmaa ratkaisivat, mutta ymmärrän nyt että tilanne on alkanut oikeasti karkaamaan käsistä. Seksiä ei pysty pakenemaan, se tulee vastaan joka paikassa: televisio ja muu media huutavat sitä jatkuvasti, koulussa kaikki puhuvat ja vitsailevat siitä.

Tavallaan ymmärrän nyt miltä esimerkiksi homoseksuaaleista voi tuntua, vaikka tilanteeni on toki täysin erilainen. Pahinta on se kauhea yksinäisyyden tunne: kukaan ympärilläni olevista ei voi ymmärtää miltä minusta tuntuu. Ne harvat joille olen ongelmastani kertonut, eivät tunnu ymmärtävän kuinka paljon vulvan vestibuliitti vaikuttaa elämääni. Se vaikuttaa jokaiseen päivääni, ei varmasti ole ollut päivää jolloin en olisi asiaa ajatellut.

Kuva: http://209.197.68.184/