Jännittää, ahdistaa, paniikki!

Tänään iski lukuvuoden ensimmäinen paniikki/ahdistuskohtaus keskellä koulupäivää, luokan edessä. Olen välttynyt tähän mennessä esitelmiltä yms, ja tänään sitten piti ensimmäistä kertaa tänä lukuvuonna olla luokan edessä. Meidän piti siis pienissä ryhmissä esiintyä luokan edessä englanniksi. Itsellänihän on kokemusta englannin puhumisesta, sillä minulla on ulkomaalaisia ystäviä, mutta jo ennen tunnin alkua olin todella jännittynyt ja satavarma siitä, että jäädyn esityksessä.

Omaa vuoroani odotellessa en osannut muuta kuin hypistellä hiuksiani ja väännellä käsiäni hermostuksissani. Monta kertaa minun teki mieli sanoa yhdelle kaverilleni, joka esiintyi kanssani, että nyt en oikeasti pysty. 

Kun viimein tuli minun vuoroni puhua, jäädyin ensin totaalisesti. Sitten aloin vapista ihan älyttömästi, ei siis mitään perus jännitysvapinaa, vaan koko kroppani tuntui hytkyvän. En tiedä miltä se todellisuudessa näytti, mutta siltä minusta tuntui. Päässäni kaikui vain "en pysty tähän, en pysty." 

Tunsin vain kuinka kaikki tuijottivat ja ryhmäläiseni näyttivät siltä kuin olisivat miettineet, että pitäisikö heidän ottaa ohjat käsiinsä. Lopulta sitten avasin suuni ja puhuin. En muista mitä puhuin tai puhuinko edes kieliopillisesti oikein, mutta pääsin tilanteesta pois.

Kun pääsin omalle paikalleni, ei ollut itku kaukana. En oikeastaan tiedä minkä takia minua itketti, sillä olinhan kuitenkin onnistunut selviämään tilanteesta. Työnsin kyyneleet pois, mutta olo on silti edelleen surkea ja tuntuu, että olisin epäonnistunut täydellisesti.

Minua on alkanut ahdistamaan kaikki luokan edessä esiintymiset ja arviointi tilanteet. Ennen pystyin sujuvasti pitämään esitelmää luokan edessä, mutta en enää. Inhottavinta jutussa on, että ala, jota opiskelen on hyvin esiintymispainotteista ja vaatii siis esiintymistaitoja. Luulisi, että jatkuvaan esiintymiseen tottuisi, mutta itselleni on tullut suorastaan esiintymiskammo. Joskus muistan tosissani haaveilleeni Idolsiin menoa, mutta nyt pelkkä ajatuskin hirvittää.

Kävin tänään myös muuten kuraattorilla. Hän oli sitä mieltä, että minun kannattaisi hakea lääkkeet, sillä enpä minä mitään siitä menettäisi. Jos ei toimi, niin sitten lopetan. Alan kyllä kallistua itsekin samoille linjoille ja ajattelin varmaan tänään tai huomenna kipaista apteekissa jos rohkeutta riittää.

Oli muutenkin tosi kiva jutella pitkästä aikaa kuraattorin kanssa, erityisesti seksiongelmistani, sillä en pysty kenenkään muun kanssa niistä juttelemaan.

Kuva: http://www.publicspeakinginternational.com/blog/?Tag=stage%20fright