Aluksi...

Kirjoitan nyt siis ensimmäistä kertaa blogia. Hiukan jännittää tehdä se näin anonyymisti, sillä tavallaan on koko ajan pieni "paljastumisen" pelko. Syy siihen miksi teen tämän anonyymisti on se, etten vielä pysty kertomaan näistä asioista tuntemilleni ihmisille, varsinkaan kasvotusten. Ainoat henkilöt, johin voin tukeutua näissä asioissa ovat kuraattori ja poikaystäväni, jolle voin onneksi puhua kaikesta. On kuitenkin aivan eri asia kirjoittaa tuntemuksistaan, kuin puhua niistä jollekin, sillä itse olen huomannut sen seikan, että huoliaan kertoessa ei kuitenkaan aina tule sanoneeksi ihan kaikkea.

Olen siis 92- syntynyt opiskelijatyttö. En valitettavasti aio kertoa missäpäin opiskelen ja mitä, sillä en halua asioideni paljastuvan tutuille... ainakaan tällä tavalla. Blogini tarkoituksena ei ole kerjätä huomiota ja sääliä, vaan ainoastaan selkeyttää omia ajatuksia ja tuntemuksia sekä ehkä myös jollakin tavalla auttaa niitä, jotka ovat samassa elämän tilanteessa (mikäli joku tätä sattuu lukemaan.)

Kerron siis lyhyesti elämästäni ja/tai elämääni vaivaavista ongelmista. Minulla on aika huono itsetunto, enkä tarkoita nyt vain sitä fiilistä, jota yleisesti ihmisillä tuntuu olevan, että kokee olevansa huonompi tai arempi kuin muut. Itsetuntoni vaikuttaa hyvin moninaisesti elämääni; pelkään nolatuksi tulemista ja en uskalla luottaa ihmisiin henk.koht asioissani, jonka vuoksi tätä blogiakin kirjoitan. Olen myös alisuoriutuja. Koulussa olen aina ollut aika hyvä, mutta työelämässä olen aina alisuoriutuja. Minullahan ei pitkää työhistoriaa vielä ole, vain kesätyöt ja työharjoittelut, mutta olen huomannut aina saman: minua jännittää aina kovasti ja sen vuoksi en pysty työskenetelemään täysillä. Jännitykseni johtuu siitä, että pelkään mokaamista ja haluan välttää mokaamisen kaikin mahdollisin tavoin. Hyperventiloin ja minua usein huimaa uusissa tilanteissa, onneksi en ole vielä kertaakaan pyörtynyt. Myös työilmapiiri vaikuttaa paljon työskentelykykyyni: olen ollut sekä hyvissä, että huonoissa työyhteisöissä ja mitä huonompi työyhteisö on ollut, sitä passiivisempi työntekijä olen myös itse ollut. En ole laiska, minulle vain usein iskee selittämätön ahdistus, enkä vain yksinkertaisesti kykene tekemään mitään itsenäisesti. Pystyn toki tekemään tehtävät mitä minulle määrätään, mutta itsenäinen päätöksenteko työpaikoilla tuottaa usein vaikeuksia. Kouluelämässä ja vapaa-ajalla minulla on myös tätä selittämätöntä ahdistusta, jolloin tekisi vain mieli huutaa tai hypätä ulos ikkunasta. Minulla on kyllä koulussa kavereita, mutta en ole vielä oppinut luottamaan heihin ihan kympillä, sillä edellisessä koulussani minun itsetunoni lytättiin tähän kuntoon kuin mitä se on. Tästä kerron tarkemmin joskus toiste.

Minulla on myös sellainen onglema kuin yhdyntäkivut. Tämä repii rikki hyvin tehokkaasti myös henkisesti eikä suinkaan yhtään paranna jo heikkoa itsetuntoani. Tästäkin kerron tarkemmin tulevissa postauksissa.

Ainoa joka minua pitelee pystyssä on poikaystäväni. Hän on ihmeen kärsivällisesti jaksanut minua ja ongelmiani ja hänelle voin kertoa kaikesta. Onneksi hän jaksaa ymmärtää myös yhdyntäongelmaani, vaikka toki ymmärrän hänen kokevan välillä turhautuneisuutta. 

Huh huh, nyt olisi ensimmäinen blogikirjoitus kasassa. Hiukan sekava paketti tästä tuli, mutta tarkoituksenani on avata näitä asioita enemmän ja avartaa hiukan ajatusmaailmaani tulevaisuudessani. Kiitos mielenkiinnostasi, jos jaksoit lukea :)