Kävin siis tänään keskustelemassa terkkarin kanssa yleisesti omasta jaksamisesta yms. Kuten aikaisemmassa postauksessa kerroin, olen kova jännittämään ja stressaamaan. Terkkari alkoi olemaan jo ihan satavarma, että minulla olisi jonkin sortin paniikkihäiriö tai ainakin, että lääkityksestä voisi olla minulle hyötyä. Hän halusi varata minulle ajan lääkärille ja olin aika hämilläni. Ensin en olisi halunnut ollenkaan mennä lääkärille. Tuli semmoinen olo, että olen jotenkin hullu tai outo. Tai ehkä en vain halunnut myöntää asiaa itselleni: että minä oikeasti tarvitsen apua... ja lääkkeitä. Huoh... no pienen suostutttelun jälkeen annoin hänen varata minulle ajan, eipä keskustelu lääkärin kanssa lyö mitään vielä lukkoon. Tapaan myös lähipäivinä kuraattorin ja aion kysyä hänen mielipidettään asiaan, minusta on nimittäin vähän hassua ettei hän ollut sitä mieltä, että tarvitsen lääkitystä.
Loppu päivän minulla on ollut hiukan sekava olo asian suhteen. Jotenkin minua edelleen kammoksuttaa napsia pillereitä, tai ehkä vain pelkään jotain hullun leimaa. Myöhemmin pidin kuitenkin esitelmää luokan edessä ja minuun iski jälleen kova jännitys. Siinä tilanteessa oikeasti mietin, että en jaksa enää tätä fiilistä ja että tämän on loputtava. Ehkä niistä lääkkeistä voisi olla jotain hyötyäkin? Tämä ajatus kumpuili mieliini erityisesti siksi, koska poden harvoin noin suurta jännitystä pitäessäni esitelmää. Alkaa jo pelottaa, että tämä menee kohta pahemmaksi.
Ongelmani selkeyttämiseksi listasin alle millaisia tuntemuksia minulla usein esiintyy, kun minua jännittää paljon (mitä tapahtuu useasti):
- Hengitysvaikeudet + Hyperventilointi
- Kuristumisen tunnetta
- Pahimman pelkäämistä
- Vapinaa (ei tosin aina)
- Pakonomaista liikkumista/räpeltämistä (raapiminen, kynällä leikkiminen)
- Ahdistuneisuus/masentuneisuus
- Puutumisen ja pistelyn tunnetta käsissä
- Huimausta
- Huonoa oloa
- Ympäristön muuttuminen oudon näköiseksi (sumentuminen, tarkentuminen, pisteet yms.)
Tekisi mieli huutaa koko maailmalle, että katsokaa, minulla on hätä! No ei nyt aivan, mutta minulla on palava halu jakaa tapahtunut perheeni ja kavereideni kanssa. Mutta en vain pysty. Vanhempien osalla en halua aiheuttaa huolta tai tuottaa pettymystä. Kavereilta puolestaan pelkään torjuntaa tai väheksyntää. Tuntuu kuin joku olisi laittanut palan jesaria suuni eteen.
Onneksi pystyin kertomaan tästä poikaystävälleni, tosin tekstarilla. Onneksi hänellä riitti sympatiaa ja ymmärrystä tilanteeseeni.
--------------------------------------
Kuvat poimittu Googlesta
Mä tiedän niin hyvin, miltä susta tuntuu, kun pohdit noita lääkejuttuja ja sitä, saako jonkun diagnoosin myötä ikuisen hullun leiman otsaan. Sellaisen, mikä oikein loistaa niin että jokainen vastaantulijakin näkee.
VastaaPoistaMä olen kärsinyt masennuksesta, ja käytin lääkkeitäkin jossain vaiheessa. Mitään kamalaa ei tapahtunut, ja kyllä ne oikeasti auttaa. :)
Aluksi olin aivan varma, että nyt mä oon joku hullu, mutta nyt kun aikaa on kulunut, olen hyväksynyt kaiken sen osana minua ja menneisyyttäni. Että olen edelleen minä. Ja ihan normaali, olen vain sairastanut. Ja nykyään mä voin sanoa sen julkisesti, jopa niin että naama näkyy :)
Meillä kaveripiirissä yhdellä kaverilla on myös paniikkihäiriö. Aluksi hän ei kertonut muille kuin mulle, mutta kun rohkeni kertomaan, hänen olonsa helpottui ja kaikkien ymmärrys kasvoi. Se voi tuntua vaikealta, mut varmasti kannattaa! Voimia sulle! :)
Kiitos paljon rohkaisusta ja tsemppauksesta :) Kavereille kertominen on aristanut hulluna ehkä senkin takia, että aiemmassa koulussa "kaverini" iskivät itsetuntoani aika lyttyyn ja siksi on ollut vaikea oppia taas luottamaan. Uudet kaverini vaikuttavat kuitenkin mahtityypeiltä, joten uskon, että joskus voin vielä heidänkin kanssaan jakaa tämän asian kunhan vain ensin kerään vähän rohkeutta.
PoistaTuntuu hienolta huomata ettei tässä maailmassa olekaan niin yksin, vaan että muillakin on samankaltaisia tarinoita. Se auttaa minua uskomaan, että tästä voisi vielä selvitäkin :)Tänään on onneksi tämmöinen happyhappy -day jolloin omaa selvitytymistään pitää jo ihan mahdollisena.
Vielä nuo lääkkeet tosin mietityttävät. Toivon, että keskutelu lääkärin kanssa selkeyttää ajatuksiani.
Kuulostipa kertomuksesi tutulta ja palautti muistot takaisin noin vuoden taakse.. Sairatan paniikkihäriötä ja olin masentunut,elämä kuitenkin kaiken sen kamaluuden jälkeen alkoi pikkuhiljaa muuttua taas elämäksi.Muistan kun sain ensimmäiset lääkkeeni kaikkien epäilyjen jälkeen ja aloin itkeä, itkin koska minua ei enää sattunut ja ahdistanut niin paljoa. Elämäni on nykyään täysin normaalia lukuunottamatta lääkärikäyntejä sun muuta. Tsemppiä,kova taival edessä mutta sen ku non kävellyt niin ei ihan helposti enää alas vajoa :) toivottavasti piristi!
VastaaPoistaItselläni on onneksi nuo paniikkioireet jo helpottaneet, tosin nyt on masennus iskenyt. Kiitos viestistäsi se piristi ehkä täältä vielä noustaan :)
Poista