Voi äiti, äiti

Menin sitten kertomaan äidilleni terkkarikäynnistäni ja siitä, että minulla saattaa olla paniikkihäiriö. Ja arvatkaapa mikä oli vastaus! "Jaa." No, kyllä hän sitten vähän ajan päästä kysyi, että häiritseekö se elämääni, johon sitten vastasin,  että eipä se oikein kivalta tunnu. Tähän äitini vastasi jotenkin näin: "No, onhan siinä vissi ero, että tuntuuko se ikävältä vai haittaako se jokapäiväistä elämää." Itse menin tässä vaiheessa ihan lukkoon, enkä saanut mitään sanotuksi.

Myöhemmin sitten, kun olin matkalla poikaystäväni luo alkoi vasta itkettää. Tuntui siltä, ettei äiti edes välitä minusta tai ole kiinnostunut mitä minulle kuuluu. Vai eikö minulla ole oikeutta olla surullinen ja onneton? Onko pakko aina jaksaa tekohymy naamalla ja kuvitella, että kaikki on ok? Vai kuvittelenko minä vain, että minulla on paha olla? Olenko vain turhasta valittava kakara? Minulla on nimittäin tunne, että äiti pitää minua vain kauheana valittajana. Esimerkkinä se, että en viihdy töissä. Äitini ja isäni usein sanovat, että "Ethän mistään töistä tykkää", mikä on toki tähän asti mitänyt paikkansa, mutta he saavat sen kuulostamaan siltä, että olen kiittämätön kakara. Oikeasti  minua vain ahdistaa olla töissä, kun stressaan kaikesta.

Poikaystäväni yritti puhua minulle järkeä; ehkä äiti ei ollut ymmärtänyt kunnolla tilannettani? Ehkä, mutta tulisiko teille mieleen sanoa läheisellenne "jaa", jos hän kertoo, että hänellä saattaa olla mielenterveysongelmia? Ei ainakaan minulle. Poikaystäväni kehotti kertomaan äidilleni, että se mitä hän sanoi tuntui minusta pahalle. Kuitenkin itse en koe olevani siihen valmis, sillä kohtasin juuri sellaista kohtelua, jota olin pelännyt: vähättelyä.

Olen kuitenkin yrittänyt miettiä asiaa nyt rauhoituttuani myös äitini kannalta. Tiedän, että hänellä on ollut rankkaa, sillä hänen siskonsa kuoli melko nuorena, noin kolmikymppisenä. Olin silloin itse niin pieni, etten paljoa muista ajasta. Olen vain miettinnyt, että eikö hän osaa tai uskalla käsitellä tällaista ongelmaa, joka on mahdollisesti mielenterveysongelma? Vai voisiko olla, että hän ei halua hyväksyä sitä, että hänen tyttärellään on mahdollisesti paniikkihäiriö? Olenhan aina ollut päällisin puolin terveen ja reippaan oloinen, ehkä asiaa on vaikea uskoa. En tiedä. Kuitenkin tällä hetkellä minun ei tee mieli jutella asiasta lainkaan ja olenkin ollut kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tarinan opetus: älä kerro äidille mitään. No ei vaineskaan, ei kaikki äidit ole samanlaisia ja kyllä asioista pitäisi pystyä puhumaan.